Lue keskustelun säännöt.
Olebn valehteleva pelkuri ja sikamainen "ystävä"
06.06.2008 |
Olen tutustunut uusiin upeisiin ihmisiin joille en ole kyennyt kertomaan totuutta esikoispoikani oikeasta isästä :-( Lapsi on ollut nykyisen mieheni kanssa melkein vauvasta asti eikä ole missään tekemisisää biologisen isänsä kanssa joten nykyinen mieheni on poikani isä isolla I:llä., muttei ei biologinen kuitenkaan.
En ole halunnut/jaksanut kertoa totuutta vaan halunnut että meitä kohdellaan onnellisena perheenä jota olemmekin. Pelkään, että jos kerron totuuden, ystävien suhtautuminen muuttuu ja he hylkäävät, jo siitä syystä etten ole ollut rehellinen:-( Muutenkin pelkään, että ihmiset saattavat olla tosi julmia, sanovat ettei mieheni oikeasti välitä lapsestani koska ei ole "oikea" isä. Se sattuu, koska totuus on toinen, hän rakastaa poikaa, on rakastanut jo monta vuotta.
Tämä asia painaa todella paljon, olen tuntenut ystäväni kuitenkin aika kauan jo enkä ole pystynyt kertomaan totuutta. Kynnys kertoa kasvaa koko ajan. Tunnen itseni valehtelijaksi ja petturiksi :-(
Mitä tehdä? Miten ihmeessä kertoa? Vai jättää kertomatta?
Kommentit (3)
mulla on kauhea kynnys kertoa kellekään ihmiselle, jonka tapaan / johon tutustun, että olen lapsuuteni / nuoruuteni kasvanut perheessä joka kuuluu pikku-uskontoon. Ja siis itsekin "Joutunut" olemaan siinä toiminnassa mukana, irtaantunut ja eronnut kunnolla vasta reilusti 2-kymppisenä, kun oli jo lapsiakin.
Miehellä sama tausta.
Kaikki pitäisi mua sen jälkeen ihan hihhulina.
Tästä tietty seuraa ongelmia, kun puhutaan lapsuudesta/nuoruudesta tai esim. häistä tms., kun en halua kertoa asioistani. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä nuoresta.
Hänellä kai vähän sama ongelma.
Mutta toisaalta - MIKSI ihmisten pitäisi jakaa KAIKKI asiat muiden kanssa.
On mullakin muitakin juttuja, joita en kaikkia kerro kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä se muille kuuluu? Jos joskus tulee sopiva tilanne, niin sitten kai voi sivulauseessa sanoa asian, mutta en näe syytä, miksi muuten kertoa. Saa kai ihmisillä olla omia asioita, joita ei kerrota hyvällekään ystävälle? Mitä väliä biologisuudella loppujen lopuksi on? Tunnen adoptioäidin, joka ihan luontevasti pystyy lapsestaan puhumaan, kuinka hän on niin äitiinsä tullut, ts. tähän adoptioäitiin. Ekalla kerralla höristin korviani, sitten en enää.
Aito ystävä ymmärtää, jos kerrot totuuden siitä, mikset heti kertonut. Ehkä eka ottaa nokkiinsa, mutta sitten sulattaa asian ja haluu tietää enemmän. Tuo asia tuntuu vaivaavan sua enemmän ja enemmän, joten pian menee ystävyys, kun salaisuus kasvaa etkä pian kehtaa nähdä ystävääsi. Voimaa!