Mikä mua vaivaa?? (keskiluokkaista löpinää)

kuulostaa tutulta

t:39v

Paitsi että minulla on virka, olen ollut naimisissa, jo 15 vuotta, ja esikoinen on yli 10. Eikä meillä ole avointa suhdetta. Muuten juttusi voisi olla minusta.



Minä luulen, että meidän 'kympin oppilaiden' voi olla vaikea sopeutua lapsiperheen elämään. Itselleni siinä ainakin on ollut rankkoja aikoja. Pitää oppia nauttimaan ihan vain olemisesta, missä ei ole mitenkään erityisen hyvä, ihan vain arvokas kun vain on.



Ei minulla ole siihen mitään ihmelääkettä, mutta itse olen kokenut, että vuosien varrella on helpottanut. Mutta tuo suhde esikoiseen minullakin on kipeä. Vaikka joka päivä päätän, että en häneen hermostu, silti sitä hermostuu..

Tosin olen kyllä nuoruusikäni ja aikuisuuden kamppailu paniikkihäiriötä ja lievää masennusta vastaan ja ihan lääkitystäkin saanut ajoittain lievänä. Joten kyllä mulla on mielestäni kokemusta elämän "nurjasta" puolesta. Samoin suhde äitiini on ollut aika onneton, mutta nykyisin jo parempi. Lähisukulaisissa on ollut sairautta, konkursseja ym. joten kyllä minä vastoinkäymisistäkin tiedän. Samoin se, ettei mulla ole vielä vakinaista työtä reilut kolmevitosena niin onhan se eräänlainen vastoinkäyminen (vaikken sitä sellaisena koekaan). Mutta ei sellaista, että mies olisi pettänyt, jättänyt, lapsi olisi vakavasti sairas tms. Sellaista en onneksi ole kokenut. Ei kai ihmisen tarvitse sellaista kokea saadakseen elämälleen merkitystä?

Kriisit ovat hyvä asia, vaikka ne tekevät kipeää. Niiden kautta meistä kasvaa yhä enemmän oma itsemme. Tuonikäisessä avioliitossakin saattaa olla tietty eriytymisen vaihe, jolloin puolisot luopuvat symbioottisesta suhteesta toisiinsa ja erkaantuvat omiksi itsikseen. Siinä vaiheessa tapahtuu paljon avioeroja, mutta vaiheen voi kyllä ylittää ilman eroakin, kun vaikeudet selvitetään, tarvittaessa avun turvin. Jos lapset on tehtynä, saatat mielesi pohjalla surra päättynyttä elämänvaihetta ja pohtia, elitkö sen oikein ja hyvin. Näin ainakin mulla, täytän pian 35. Keski-ikä lähenee, nyt sitä ollaan muka niin aikuisia mutta täytyy sanoa että sisimmässäni olen yhä monessa asiassa epävarma parikymppinen. En ole saavuttanut mitään mainittavaa yhteiskunnassa. Olenko silti riittävän hyvä? Voinko arvostaa itseäni ja elettyä elämääni?

Minulla esikoinen on tyttö ja tiedän, että tunnistan hänessä paljon samaa kuin itsessäni on. Ehkä kamppailenkin noita piirteitä vastaan ja juuri ne piirteet saavat minut provosoitumaan. Rakastan esikoistani todella paljon. Hän teki minusta äidin. Kärsin todella paljon siitä, että joudun käymään omaa kasvuani juuri hänen kauttaan läpi. Välillä taannun aivan hänen tasolleen käyttäytymisessä. Tosi noloa. Toivon vain, että itse pystyisin olemaan enemmän aikuinen tälle rakkaalleni ja saamaan suhteen pysymään kuitenkin läheisenä (toisin kävi aikoinaan minulle ja äidilleni). Pahin pelkoni onkin, että toistan taas saman äiti-tytär kuvion...

Voi kuinka hanaa lukea sinun juttusi. Olen 33 vkolla raskaana odotan kolmatta, parisuhde hyvä, vakituinen työ jota rakastan, ihana koti ja ystävä verkosto kaikki liian hyvin. Olen siivonnut koko talon varastosta vaatehuoneeseen, valmistabut kaiken vauvalle, laittanut terveellistä ruokaa, ollut sosiaalinen jäänyt ajoissa kotiin antaakseni aikaa 2. edelliselle lapselleni...mutta mikä mättää! ELÄMÄ EI MAISTU! Ahdistaa melkein joka päivä ja tuntuu etten vaan enään voi... Apua olen saamssa neuvolasta, mutten jaksa uskoa että mikään auttaa.

Juuri parin viikon sisällä luettu mm. Anne-Leena Härkösen "Ei kiitos", Khaled Hosseinin "Tuhat loistavaa aurinkoa" sekä yhtä opiskelukirjaa luen myös. Minulla on aika pienet lapset ja vauva, joten lukeminen ei aina ole ihan helppoa...

Minulla on varmaankin jonkinlainen "suruaikakin" menossa. Olen aina toivonut neljää lasta ja nyt olen heidät lahjaksi saanut. Toisaalta suren nimenomaan sitä, etten enää tule raskaaksi, enkä koe syntymän ihmettä, en saa imettää tämän vauvan jälkeen jne. Voi olla, että suren myös sitä, etten osaa elää vanhempien lasteni kanssa sellaista elämää kuin haluaisin. Vaadin itseltäni paljon enemmän kuin mitä pystyn olemaan. En ole läheskään niin kärsivällinen ja "lämmin" äiti kuin haluaisin. Osaksi tämäkin on opittua omasta kotoa. En voi toki omaa äitiäni tästä syyttää, vaikka sieltähän minä äidin mallin olen saanut.

Ala harrastaa jotain ihan uutta juttua. Maalaamaan, laulamaan, laskuvarjohyppäämään, kasvattamaan chilejä, urheilemaan tai tutustu johonkin eläinharrastukseen vaikka käärmeisiin tai akvaarioihin. Ihan sama mitä se on, mutta saat omaan persoonaasi jotain lisää, elämääsi ihan uutta sisältöä, uusia ihmisiä, ihan uuden maailman.



Olen itse tehnyt noin monta kertaa. Sukelluskurssin aion suorittaa vielä jossain vaiheessa ja kahden vuoden päästä yhdessä poikani kanssa lentää lentolupakirjan:D

saanut kaiken, mistä on ikinä unelmoinut. Hyvän miehen, ihanan talon, hyvän koulutuksen, työn, kaikki lapsen juuri silloin kun on halunnut jne.



Pitää keksiä uusia unelmia. Minulla on haaveena, että joskus kirjoittaisin kirjan. Ei se nyt ole mahdollista, kun lapset ovat pieniä, mutta joskus voisi yrittää. Alkuja ja ideoita minulla kyllä on. Niin että olisi jotain, mistä haaveilla vielä tulevaisuudessakin.



t. 3 tai jotain vastaavaa

saanut kaiken, mistä on ikinä unelmoinut. Hyvän miehen, ihanan talon, hyvän koulutuksen, työn, kaikki lapsen juuri silloin kun on halunnut jne. Pitää keksiä uusia unelmia. Minulla on haaveena, että joskus kirjoittaisin kirjan. Ei se nyt ole mahdollista, kun lapset ovat pieniä, mutta joskus voisi yrittää. Alkuja ja ideoita minulla kyllä on. Niin että olisi jotain, mistä haaveilla vielä tulevaisuudessakin. t. 3 tai jotain vastaavaa

Kirjoituksesi on melkein kuin omasta kynästäni. Olen hieman nuorempi, 33-v, ja minulla on kolmevuotias ihana tyttö. Koko elämäni on kulkenut sitä suunniteltua polkua; opiskelin itselleni akateemisen tutkinnon ja sain vakityön, menin naimisiin lääkärin kanssa, muutimme hyvälle alueelle omaan (kivi)taloon, hankimme ihanan russelin ja sitten saimme suloisen tytön. Ulkoapäin katsottuna kaikki on niin täydellistä. Harrastamme paljon liikuntaa (mm. juoksemme mieheni kanssa maratooneja, golfaamme ja käymme purjehtimassa), olemme sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita, meillä on paljon ystäviä, kaunis valkoinen koti ja hienot autot. Pukeudumme merkkivaatteisiin ja käymme ulkomaillakin säännöllisesti. Hoidin lastani pari vuotta kotona ja olen palannut taas työelämään. Rahasta ei ole puutetta ja seksikin luistaa. MUTTA, mikään ei tunnu miltään.



Olen jopa antanut itseni ihastua erääseen työkaveriin ja välillä haaveilen, että jättäisin tämän kaiken ja muuttaisin hänen kanssaan Keski-Eurooppaan. Siellä meille molemmille löytyisi uusi elämä. Tytön toki ottaisin mukaan ja aloittaisin alusta tämän ihastukseni kanssa. Puhukaa nyt minulle järkeä, etten hukkaa täydellistä elämääni :(

Kirjoituksesi on melkein kuin omasta kynästäni. Olen hieman nuorempi, 33-v, ja minulla on kolmevuotias ihana tyttö. Koko elämäni on kulkenut sitä suunniteltua polkua; opiskelin itselleni akateemisen tutkinnon ja sain vakityön, menin naimisiin lääkärin kanssa, muutimme hyvälle alueelle omaan (kivi)taloon, hankimme ihanan russelin ja sitten saimme suloisen tytön. Ulkoapäin katsottuna kaikki on niin täydellistä. Harrastamme paljon liikuntaa (mm. juoksemme mieheni kanssa maratooneja, golfaamme ja käymme purjehtimassa), olemme sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita, meillä on paljon ystäviä, kaunis valkoinen koti ja hienot autot. Pukeudumme merkkivaatteisiin ja käymme ulkomaillakin säännöllisesti. Hoidin lastani pari vuotta kotona ja olen palannut taas työelämään. Rahasta ei ole puutetta ja seksikin luistaa. MUTTA, mikään ei tunnu miltään. Olen jopa antanut itseni ihastua erääseen työkaveriin ja välillä haaveilen, että jättäisin tämän kaiken ja muuttaisin hänen kanssaan Keski-Eurooppaan. Siellä meille molemmille löytyisi uusi elämä. Tytön toki ottaisin mukaan ja aloittaisin alusta tämän ihastukseni kanssa. Puhukaa nyt minulle järkeä, etten hukkaa täydellistä elämääni :(

Nyyh kun mulla menee niin hyvin että ahdistaa. Oikeesti, jos ei ole kunnon murheita niin olisit edes hiljaa. Aika moni haaveilee just tollasesta elämästä kun kuvailit. Tai hei, voisit oikeestaan vaihtaa paikkaa mun kanssa! Mä tuun asuun sinne hienoon taloon sun lääkärimiehen kanssa, muuta sä meille ahtaaseen vuokrakerrostaloon!

Ei olis rahaa juuri tilillä, mutta olis onnellinen. Tosin mies ei ymmärrä mua tossa ollenkaan, sen haaveena oli iso ok-talo hienolla paikalla... Jännä, että muillakin on tollaisia "ongelmia. Perustetaanko joku kerho ja aletaan harrastaan jotain extremeä? Lahjotetaan noi merkkivaatteet köyhille tms? Mistäpäin Suomea olette? Itse Kanta-Hämeestä.

Ihan tosi? Aikuinen akka.

miettikää listaa, mistä onni koostuu.

Mun lista koostuisi siitä, että olisi joku josta välittää, joku joka välittäisi minusta. Olisi ihminen, johon luottaa vaikeinakin hetkinä. Olisi ihminen, jonka kanssa voisi jakaa sekä onnen että surun. Ihminen, jolle voisin huokaista aikuisen ajatuksia lapsen mentyä nukkumaan. Että olisi ihminen, jonka en pelkäisi häviävän elämästä, kun kiintyy liikaa. Että olisi se tunne, että joku välittää sinusta, vaikket aina ansaitsisikaan sitä välittämistä. Ehkä etenkin juuri silloin.



Minä asun vuokralla, pienessä kaksiossa lapseni kanssa. Töissä olen, ja rahaa on "perusriittävästi". Mutta on vaikea olla onnellinen siitä, että arki rullaa, jos ei ole ketään kenen kanssa sen voisi jakaa. Olen äärettömän onnellinen lapsestani, olen ihan oikeasti, mutta koen samalla järisyttävän raskasta syyllisyyttä, että en ole tarpeeksi onnellinen. Huolimatta siitä, että on terve, aivan ihana lapsi ja katto pään päällä, välillä huomaan herääväni aamuun ja tunteeseen, ettei odota mitään. Ei ole väliä, onko maanantai vai lauantai-aamu. Ei väliä, onko syksy vai kevät. Ei väliä, onko iltapäivä vai aamuyö. Kun ei ole mitään, mitä odottaa.



Arki pyörii, mutta ei ole mitään, mitä odottaa.. On vain kiire herätä uuteen aamuun, kiire ehtiä töihin ja tarhaan. Kiire ehtiä takaisin kotiin ruokaa laittamaan, kiire iltapuuhiin. Ja seuraavana päivänä, seuraavana vuonna sama kierros uudestaan ja uudestaan. Mutta en odota -mitään-.