Työstään irtisanottujen selviytyminen

"Sain voimaa siitä, että sain olla esimerkkinä muille.

Moni sanoi, että potkujen saaminen on noloa,

eikä irtisanomista kehtaa myöntää.

Vastasin kaikille suoraan, että älkää nyt.

Kaikkiin irtisanomisiin ei voi itse vaikuttaa."

                Radiojuontaja Kimmo Sainio (joka sai yllätyspotkut HitMix-radiokanavalta viime vuonna)

LÄHDE    https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/a74d4cab-424e-437e-99fe-cca6d7…

Jestas. Pitää asennoitua niin, että työpaikan menettäminen ei ole maailmanloppu. Jos laskee moisen epävarmuuden varaan elämänsä ja mielenterveytensä niin on lähtökohtaisesti hukassa.

Mulla on mielenterveys mennyt ihan vaan siitä, että joudun olemaan töissä. Toivottavasti saisinkin potkut. Olisin köyhä ja joutuisin ehkä kadulle mutta ainakaan en kuolisi henkisesti peiskaduunissa joka helvatunpäivä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mielenterveys mennyt ihan vaan siitä, että joudun olemaan töissä. Toivottavasti saisinkin potkut. Olisin köyhä ja joutuisin ehkä kadulle mutta ainakaan en kuolisi henkisesti peiskaduunissa joka helvatunpäivä."

Totta. Kolikolla on kaksi puolta.

Toiset saattavat masentua ja menettää jopa elämänhalunsa kun tukipilarina pidetty työpaikka menee alta. Onhan palkkatyö tärkeä kallio ellei ole varakkuutta tai sitä pahanpäivänvaraa ollut taloudellisesti mahdollista kerätä.

Mutta tosiaan monen terveyden saattaa irtisanominen jopa pelastaa.

Esimerkiksi ellei löydy , useista painavista syistä, uskallusta jättää todella raskasta/uuvuttavaa työpaikkaa, mutta irtisanominen pakottaa uuden eteen ja jättämään piinaavat työolosuhteet.

Mikäli työntekijä joutuu lähtemään pakotettuna ja selkeästi epäreiluissa olosuhteissa - ja vielä yllätyksenä,

niin tokihan on ymmärrettävää että se aiheuttaa ihmisessä katkeruutta josta kestää päästä yli.

Esimerkiksi jos henkilö on selkeästi aivan kymppi omalla alallaan ja nauttii työstään, saa hyvää palautetta, jne -- niin hänet ihan suosiostaan huolimatta käsittämättömästi potkitaan pellolle ja otetaan hänen tilalleen joku pelle.

Aivan järkyttäviä esimerkkejä tällaisesta löytyy.

Hetken päästä pyydetään sitten takaisin, jossain tapauksissa, kun uusi kyky on ryssinyt homman oikein kunnolla penkin alle ja asiakkaat valittaa/kaikkoaa.

Ihmiselle tekisi hyvää tulla irtisanotuksi, samoin yritykselle. Aloitin juuri työt paikassa jossa esim perehdyttäjäni on ollut 30v. Hyvin vanhanaikaisesti puljataan töitä exceleillä jne. Itsellä kokemusta monesta eri saman alan firmasta joissa työtavat olleet jo 10v sitten modernimpia kuin tässä. Toki tämä yksi henkilö ei niihin pysty vaikuttamaan mutta asennekin on hyvin muutosvastainen. Ei ole elämässään muuta työpaikkaa nähnyt.

Tässäkin 15 vuoden pestille tyly päätös. 

Puhelimitse.

Lähde                        https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/ed1b3f04-759f-48fb-ab28-305719…

"Jestas. Pitää asennoitua niin, että työpaikan menettäminen ei ole maailmanloppu. Jos laskee moisen epävarmuuden varaan elämänsä ja mielenterveytensä niin on lähtökohtaisesti hukassa."

Onhan se helppo tulla mussuttamaan siihen asenteesta, ellei itse ole kokenut miltä tuntuu kun puun takaa tulee ylläri ilman aikaa varautua.

Tässä käsittääkseni selkeästi peräänkuulutettiin kokemuksia siitä millaisin keinoin ihmiset ovat päässeet sellaisten vaikeuksien yli, mitä yllättävä irtisanominen tuo elämäntilanteeseen.

Omahyväisen ja pätemisentarpeisen ihmisen tunnusmerkin eli " jestas-siunailut" voi ihan helposti fiksusti ymmärtää jättää kirjaamatta tänne, koska eivät rakenna keskustelua millään tavalla.

Kirjoitin juuri toiseen ketjuun tämän, mutta sopii se tännekin:

Minulla on korkea koulutus ja pitkä ura, josta melkein puolet toimin yrittäjänä eli maksoin reippaasti veroa yhteiskunnan pyörittämistä varten. Kun alakohtaiset muutokset veivät työt juuri siinä vaiheessa, kun minusta tuli virallisesti liian vanha työllistettävä (50 v.), kaikka saavutukset pyyhkiytyivät pois. Nyt olen asunnoton ja kokonaan sosiaalitoimen hyysättävänä. Tätä saattaa kestää kolmekymmentäkin vuotta vielä, mutta en usko, että kestän enää toista vuotta tässä tilassa. Voisin kestää sen, että olen kaikille muille yhdessä ja erikseen täysin hyödytön, mutta sitä, että olen hyödytön myös itselleni, en jaksa.

Jahas, eka kerta otti koville. Sen jälkeen on ollut helpompaa. Ei ole elämä eikä työt siihen loppuneet.

Mulla on nykyään oma identiteetti, joka on ammatillinen, ei yritykseen sidottu.

Mua auttoi se, että puhuin ystävien kanssa. 3kk työttömyyden jälkeen sain uuden työn, joka oli sijaisuus, mutta sain hyvää palautetta, mikä nosti erottamisen jälkeen horjununutta ammatillista itseluottamustani. Sain myös apua amnattiliitolta, joka riitautti irtisanomiseni. Oli rankka prosessi, mutta kun lopulta sain korvauksena irtisanomisesta monien kuukausien palkan, tuli hyvä fiilis siitä, että olin taistellut ja pitänyt puoleni.

Vierailija kirjoitti:

"Jestas. Pitää asennoitua niin, että työpaikan menettäminen ei ole maailmanloppu. Jos laskee moisen epävarmuuden varaan elämänsä ja mielenterveytensä niin on lähtökohtaisesti hukassa."

Onhan se helppo tulla mussuttamaan siihen asenteesta, ellei itse ole kokenut miltä tuntuu kun puun takaa tulee ylläri ilman aikaa varautua.

Tässä käsittääkseni selkeästi peräänkuulutettiin kokemuksia siitä millaisin keinoin ihmiset ovat päässeet sellaisten vaikeuksien yli, mitä yllättävä irtisanominen tuo elämäntilanteeseen.

Omahyväisen ja pätemisentarpeisen ihmisen tunnusmerkin eli " jestas-siunailut" voi ihan helposti fiksusti ymmärtää jättää kirjaamatta tänne, koska eivät rakenna keskustelua millään tavalla.

Olen tullut irtisanotuksi työstäni. Eli tuttua on. Tiedostan vain sen, että tuo riski on aina olemassa. Eivät yritykset ole mitään hyväntekeväisyyslaitoksia.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiselle tekisi hyvää tulla irtisanotuksi, samoin yritykselle. Aloitin juuri työt paikassa jossa esim perehdyttäjäni on ollut 30v. Hyvin vanhanaikaisesti puljataan töitä exceleillä jne. Itsellä kokemusta monesta eri saman alan firmasta joissa työtavat olleet jo 10v sitten modernimpia kuin tässä. Toki tämä yksi henkilö ei niihin pysty vaikuttamaan mutta asennekin on hyvin muutosvastainen. Ei ole elämässään muuta työpaikkaa nähnyt.

Jeps.

Kaikista vaikeimpia ja joustamattomimpia (todellisuudesta vieraantuneita) ovat tapaukset missä henkilö on ihan ekassa työpaikassa edelleen. Nämä usein äänekkäimmin morkkaavat työttömiä.

Sitten on toisenlaisia tapauksia missä potkujen saanutta painostetaan "perehdyttämään" jotain alaa alkeellisimmillaankaan osaamatonta kämmäriä, ja tämä siis vaihdetaan työstään syrjäytetyn paikalle. 

Eli tyyppi tekee oman työnsä edelleen, työmäärä kaksinkertainen, huonommalla palkalla, mutta uusi kämmäri kuittaa siitä palkan.

Tässä tilanteessa , mikä mahdollista, paras nostaa kytkintä ja huikata: pärjäilkää!

Vierailija kirjoitti:

Jestas. Pitää asennoitua niin, että työpaikan menettäminen ei ole maailmanloppu. Jos laskee moisen epävarmuuden varaan elämänsä ja mielenterveytensä niin on lähtökohtaisesti hukassa.

Unohdinmainita että minutkin on irtisanottu. Oli hyvä työpaikka, palkka jne. Siitä piti lähteä eteenpäin. Ei tosin tullut yllätyksenä tuo irtisanominen eli se kaiketi oli hyvä juttu. Uusia töitä on löytynyt.

"Jahas, eka kerta otti koville. Sen jälkeen on ollut helpompaa. Ei ole elämä eikä työt siihen loppuneet.

Mulla on nykyään oma identiteetti, joka on ammatillinen, ei yritykseen sidottu."

Toi oli kyllä hieno kommentti.

Että ihminen itse tietää olevansa taitava alallaan (arvokas!)  ja se on just se oma pysyvä identiteetin piirre, vaikka mikä tuulenpuuska veisi työpaikat ja elinkeinon.

Ihminen on tosiaan muutakin kun joku yritys tai työ.

Joku tekniikan alan Johtaja sanoi jossain haastattelussa, että itsekin kun pitäisi vaihtaa työpaikkaa kymmenen vuoden välein. Tämä varmistaisi uuden omaksumisen ja kehityksen.

Tiedän erään ison suunnittelufirman, jossa suunnitelmat tehdään vielä autocadilla 2-uloitteisena, koska joku jäärä ei ymmärrä 3d-ohjrlmia.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin juuri toiseen ketjuun tämän, mutta sopii se tännekin:

Minulla on korkea koulutus ja pitkä ura, josta melkein puolet toimin yrittäjänä eli maksoin reippaasti veroa yhteiskunnan pyörittämistä varten. Kun alakohtaiset muutokset veivät työt juuri siinä vaiheessa, kun minusta tuli virallisesti liian vanha työllistettävä (50 v.), kaikka saavutukset pyyhkiytyivät pois. Nyt olen asunnoton ja kokonaan sosiaalitoimen hyysättävänä. Tätä saattaa kestää kolmekymmentäkin vuotta vielä, mutta en usko, että kestän enää toista vuotta tässä tilassa. Voisin kestää sen, että olen kaikille muille yhdessä ja erikseen täysin hyödytön, mutta sitä, että olen hyödytön myös itselleni, en jaksa.

Vaikea tilanne, mutta ei kukaan työssäolevakaan ole korvaamaton ja siten jotenkin tärkeämpi kuin ne, jotka ovat jääneet työelämän ulkopuolelle. Voit olla hyödyksi monella muullakin tapaa kuin töissä ja arvokas ihan ilman statuksiakin.

No mutta. Elämähän on luopumista.

Pitää asennoitua niin, että mikään ei ole pysyväistä.

Mulla ei ole koskaan ollut pysyvää työpaikkaa.

Syystä että, Olen ollut melkoinen tuuliviiri elämässä. Eli omia valintoja.

Elämän rajallisuuden huomaa siitä, kun omat vanhemmat vanhenee ja ihmisiä kuolee ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin juuri toiseen ketjuun tämän, mutta sopii se tännekin:

Minulla on korkea koulutus ja pitkä ura, josta melkein puolet toimin yrittäjänä eli maksoin reippaasti veroa yhteiskunnan pyörittämistä varten. Kun alakohtaiset muutokset veivät työt juuri siinä vaiheessa, kun minusta tuli virallisesti liian vanha työllistettävä (50 v.), kaikka saavutukset pyyhkiytyivät pois. Nyt olen asunnoton ja kokonaan sosiaalitoimen hyysättävänä. Tätä saattaa kestää kolmekymmentäkin vuotta vielä, mutta en usko, että kestän enää toista vuotta tässä tilassa. Voisin kestää sen, että olen kaikille muille yhdessä ja erikseen täysin hyödytön, mutta sitä, että olen hyödytön myös itselleni, en jaksa.

Mielestäni ne ihmisen saavutukset eivät pyyhkiydy yhtään mihinkään, vaan tosiaan onnistumiset ja osaamiset ovat pysyvä osa sitä persoonaa. Ei niitä kukaan voi ottaa pois tai mitätöidä vaikka saisi kuinka mojovan potkun pesuuksiin.

Siihen en osaa ottaa kantaa, miten irtisanominen pahimmillaan johtaa asunnottomuuteen ja sosiaalitoimen asiakkuuteen, mutta nopea reagointi pelastaa yllättäen heikennyttä taloudellista tilannetta siten, ettei se perusarki lähde niin jyrkkään luisuun missä menettää terveytensä ja  toimeentulonsa lisäksi paikan missä asua.

Vierailija kirjoitti:

No mutta. Elämähän on luopumista.

Pitää asennoitua niin, että mikään ei ole pysyväistä.

Mulla ei ole koskaan ollut pysyvää työpaikkaa.

Syystä että, Olen ollut melkoinen tuuliviiri elämässä. Eli omia valintoja.

Elämän rajallisuuden huomaa siitä, kun omat vanhemmat vanhenee ja ihmisiä kuolee ympärillä.

Huolettomat tuuliviirit, jotka pelotta ja uteliaana ja urheina ovat aina valmiina hyppäämään uuteen ovat jotenkin virkistäviä ja mitä parhainta seuraa erityisesti silloin kun elämä vetäisee oikein kunnolla maton alta. Osaavat rohkaista ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen elämässä. Mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Kannattaako tosiaan lyhyttä elämäänsä surra asioilla joihin ei voi vaikuttaa.

Toki perheellisellä on vastuu suuri että pärjää muutosten edessä.