Lue keskustelun säännöt.
Aloin eilen miettiä työssäkäyntiä
27.05.2021 |
Sain pätkän työtä pitkän työttömyyden jälkeen, kiva juttu toki. Palkka on melko kehno työn vaativuuteen nähden, työmatkaa tunti yhteensä päivässä. Työpäivän pituus ruokatauon kanssa 8.5h. Illalla tulen kotiin noin klo 17-17.30. Olen uupunut ja menen nukkumaan viimeistään puoli kymmenen. Omaa aikaa (onneksi ei ole perhettä enää kotona) jää nelisen tuntia. Senkin ajan vatvon mennyttä päivää ja murehdin seuraavaa. Tätäkö tämä on? Olen jo keski-ikäinen mutta joskus olen mukavammassakin paikassa ollut töissä, johon oikein odotin pääseväni vkonlopun jälkeen. Nyt en. Tulee myös tunne, että "saako" tämän ikäinen ja työttömänäkin ollut edes haluta mukaa työpaikkaa. Taloudellisesti pärjäsin työttömänäkin, sillä elän vaatimattomasti.
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
no on se hyvä pohtia. Monet nuoret uupuvat jo ensi metreillä ja ihmiset jäävät mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No semmosta se on, jos haluaa ottaa vastuun itsestään ja elättää itse itsensä. Eipä siinä mitään pohtimista ole, toisille työttömänä sluibailu ei ole vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
No semmosta se on, jos haluaa ottaa vastuun itsestään ja elättää itse itsensä. Eipä siinä mitään pohtimista ole, toisille työttömänä sluibailu ei ole vaihtoehto.
ajattelin vaihtoehtoja. Lyhyemmät työpäivät jne. Sellaisia ei suuremmin ole. Toisaalta moni hyvin pärjäävä firmakaan ei panosta työhyvinvointiin. Työvälineet kehnot jne. ap
Sama ongelma täällä. Mulla tosin ihan kiva duuni, mutta työpaikan byrokratia ja säännöt ovat raivostuttavia (paikkakunnan yleinen naurunaihe, korona vielä pahensi tilannetta). Työmatka 40 min/suunta, illalla ehtii ruuan lisäksi tekemään kahvit, tunnin oleilua ja sitten jo suihkuun. Oravanpyörä pahimmillaan, mutta siedän tätä nyt vielä vähän aikaa että saan talorahaa kerättyä. Etsin jatkuvasti työtä lähempää. Itse tykkään sen verran itsestäni, että voisin hyvinkin pienempää palkkaa vastaan harkita kuuden tunnin työpäiviä. Mutta nyt ne talorahat kiiluu vielä silmissä, ehkä sitten neljäkymppisenä sitten.
Ei me muutkaan joka ikinen päivä nautinnosta tehdä töitä. Joskus raskaampaa, joskus kevyempää. Mutta periksi ei anneta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
no on se hyvä pohtia. Monet nuoret uupuvat jo ensi metreillä ja ihmiset jäävät mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Ja syy töissä vai jossain muualla?
Mitä tarkoittaa taloudellisesti pärjääminen ilman töitä? Tuet muiden töissäkävijöiden maksamana? Vai ilman mitään tukea omilla sijoituksilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
Työpaikan ja työpäivän tapahtumia ei saa tuoda työpaikan oven ulkopuolelle. Kun lähden töistä, ei sinä päivänä enää työtä mietitä, silloin on omat jutut, muuten tulee hulluksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
no on se hyvä pohtia. Monet nuoret uupuvat jo ensi metreillä ja ihmiset jäävät mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Ja syy töissä vai jossain muualla?
Ihan vaan oma analyysi, joka perustuu keskusteluihin itseäni vanhempien ihmisten kanssa sekä omiin kokemuksiini (työt aloitin 15 vuotta sitten teini-iässä).
Ennen 90-luvun lamaa töissä oleminen oli ihan erilaista, työntekijöitä oli riittävästi, jokaiselle oli oma spesifi tehtävä ja kaikki tiesivät toistensa tehtävät. Nykyään eri osa-alueita on niputettu samalle työntekijälle, työn määrä/hlö kasvanut hurjasti. Tietotekniikka tuonut vaatimuksia uusille taidoille, joten tavallisenkin duunarin pitää osata käyttää erilaisia sovelluksia ja tietojärjestelmiä. Ne myös vikaantuvat herkästi eivätkä toimi niinkuin pitäisi, nostaa stressitasoja. Kuten myös puhelinten ja sähköpostien yleistyessä pitää olla tavoitettavissa 24/7. Ennen riitti kun suljit työpaikan oven ja palasit takaisin seuraavana aamuna, nyt pomo voi viestittää illalla seuraavan aamun hommia yms. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat ovat yleiseti ottaen saaneet tutustua työelämään rauhassa ilman nykypäivän kirouksia, he eivät voi ymmärtää sitä ahdistusta ja painetta, joka nuorille aiheutuu kun työelämään siirrytään. Ei ole aikaa olla ummikko ja opetella, kaikki pitäisi osata heti. Työnantajat eivät ole huomioineet työmäärissä ja aikatauluissa sitä, että uudella työntekijällä sopeutuminen ottaa oman aikansa ja työteho ei voi olla sama kuin vanhalla konkarilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se vielä helpottaa. Jäin TK eläkkeelle 52v tehtyäni kropan tunnit täyteen.
Kannattaa välillä tehdä hommia, jotta saa loikoilla sitten ansiosidonnaisella. Silloin elämä on leveämpää. Itse teen 6 kk töitä ja lomailen sitten ansiosidonnaisella noin 1,5 vuotta ja samaa olen jatkanut pari vuosikymmentä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
no on se hyvä pohtia. Monet nuoret uupuvat jo ensi metreillä ja ihmiset jäävät mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Ja syy töissä vai jossain muualla?
Ihan vaan oma analyysi, joka perustuu keskusteluihin itseäni vanhempien ihmisten kanssa sekä omiin kokemuksiini (työt aloitin 15 vuotta sitten teini-iässä).
Ennen 90-luvun lamaa töissä oleminen oli ihan erilaista, työntekijöitä oli riittävästi, jokaiselle oli oma spesifi tehtävä ja kaikki tiesivät toistensa tehtävät. Nykyään eri osa-alueita on niputettu samalle työntekijälle, työn määrä/hlö kasvanut hurjasti. Tietotekniikka tuonut vaatimuksia uusille taidoille, joten tavallisenkin duunarin pitää osata käyttää erilaisia sovelluksia ja tietojärjestelmiä. Ne myös vikaantuvat herkästi eivätkä toimi niinkuin pitäisi, nostaa stressitasoja. Kuten myös puhelinten ja sähköpostien yleistyessä pitää olla tavoitettavissa 24/7. Ennen riitti kun suljit työpaikan oven ja palasit takaisin seuraavana aamuna, nyt pomo voi viestittää illalla seuraavan aamun hommia yms. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat ovat yleiseti ottaen saaneet tutustua työelämään rauhassa ilman nykypäivän kirouksia, he eivät voi ymmärtää sitä ahdistusta ja painetta, joka nuorille aiheutuu kun työelämään siirrytään. Ei ole aikaa olla ummikko ja opetella, kaikki pitäisi osata heti. Työnantajat eivät ole huomioineet työmäärissä ja aikatauluissa sitä, että uudella työntekijällä sopeutuminen ottaa oman aikansa ja työteho ei voi olla sama kuin vanhalla konkarilla.
Kyllä kuule ahdistaa ihan yhtä paljon näin nelikymppisenä. Olen kokenut sen kun töissä oli mukavaa. Kauas on tultu niistä ajoista. Ihan saman lailla kärsitään kiireestä ja stressistä, työtehtävät vaihtuu, niitä tulee kokoajan lisää, väkeä vähennetään, aika ei riitä mihinkään, koko työelämä on yhtä sekoilua. Ja samassa työpaikassa olen ollut vuosia, kunnes tuli loppuunpalaminen juuri neljänkympin hujakoilla.
Kymppi jatkaa: jo ensimmäistä työtä hakiessa nuori joutuu esittämään itsevarmaa ja keksimään omia vahvuuksia, ei muuten saa sitä työtä. Hakuilmoituksissa vaaditaan sellaisia asioita, joita kys. työtä tekevilläkään välttämättä ole (sosiaalisuus, tiimihenkisyys, supermyyntitaidot yms). Kun hakuprosessin aikana joutuu ylistämään itseään liikaa, asettaa samalla itselleen lunastusvaatimukset: sun pitää työsuhteessa olla sellainen kuin väitit haastattelussa. Ennen riitti että astuit konttoriin ja sait siltä seisomalta työtä, enää tuo ei toimi kuin hyvin harvoin. Kilpailu on kovaa ja sitä vanhempien ihmisten tuntuu olevan välillä vaikea ymmärtää. En ihmettele, että nuoret väsyy äkkiä työelämässä, heiltä vaaditaan ihan liikaa jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
no on se hyvä pohtia. Monet nuoret uupuvat jo ensi metreillä ja ihmiset jäävät mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Ja syy töissä vai jossain muualla?
Ihan vaan oma analyysi, joka perustuu keskusteluihin itseäni vanhempien ihmisten kanssa sekä omiin kokemuksiini (työt aloitin 15 vuotta sitten teini-iässä).
Ennen 90-luvun lamaa töissä oleminen oli ihan erilaista, työntekijöitä oli riittävästi, jokaiselle oli oma spesifi tehtävä ja kaikki tiesivät toistensa tehtävät. Nykyään eri osa-alueita on niputettu samalle työntekijälle, työn määrä/hlö kasvanut hurjasti. Tietotekniikka tuonut vaatimuksia uusille taidoille, joten tavallisenkin duunarin pitää osata käyttää erilaisia sovelluksia ja tietojärjestelmiä. Ne myös vikaantuvat herkästi eivätkä toimi niinkuin pitäisi, nostaa stressitasoja. Kuten myös puhelinten ja sähköpostien yleistyessä pitää olla tavoitettavissa 24/7. Ennen riitti kun suljit työpaikan oven ja palasit takaisin seuraavana aamuna, nyt pomo voi viestittää illalla seuraavan aamun hommia yms. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat ovat yleiseti ottaen saaneet tutustua työelämään rauhassa ilman nykypäivän kirouksia, he eivät voi ymmärtää sitä ahdistusta ja painetta, joka nuorille aiheutuu kun työelämään siirrytään. Ei ole aikaa olla ummikko ja opetella, kaikki pitäisi osata heti. Työnantajat eivät ole huomioineet työmäärissä ja aikatauluissa sitä, että uudella työntekijällä sopeutuminen ottaa oman aikansa ja työteho ei voi olla sama kuin vanhalla konkarilla.
Kyllä kuule ahdistaa ihan yhtä paljon näin nelikymppisenä. Olen kokenut sen kun töissä oli mukavaa. Kauas on tultu niistä ajoista. Ihan saman lailla kärsitään kiireestä ja stressistä, työtehtävät vaihtuu, niitä tulee kokoajan lisää, väkeä vähennetään, aika ei riitä mihinkään, koko työelämä on yhtä sekoilua. Ja samassa työpaikassa olen ollut vuosia, kunnes tuli loppuunpalaminen juuri neljänkympin hujakoilla.
En kiellä lainkaan kokemustasi, se on myös taakka kun on kokenut ne hyvät ajat. Sulla on kuitenkin se vahvuus, että ehdit oppia työsi vanhoina hyvinä aikoina. Mieti, jos joutuisit opettelaan työsi nyt kun se kiire ja hulabaloo on parhaillaan käynnissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
no on se hyvä pohtia. Monet nuoret uupuvat jo ensi metreillä ja ihmiset jäävät mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Ja syy töissä vai jossain muualla?
Ihan vaan oma analyysi, joka perustuu keskusteluihin itseäni vanhempien ihmisten kanssa sekä omiin kokemuksiini (työt aloitin 15 vuotta sitten teini-iässä).
Ennen 90-luvun lamaa töissä oleminen oli ihan erilaista, työntekijöitä oli riittävästi, jokaiselle oli oma spesifi tehtävä ja kaikki tiesivät toistensa tehtävät. Nykyään eri osa-alueita on niputettu samalle työntekijälle, työn määrä/hlö kasvanut hurjasti. Tietotekniikka tuonut vaatimuksia uusille taidoille, joten tavallisenkin duunarin pitää osata käyttää erilaisia sovelluksia ja tietojärjestelmiä. Ne myös vikaantuvat herkästi eivätkä toimi niinkuin pitäisi, nostaa stressitasoja. Kuten myös puhelinten ja sähköpostien yleistyessä pitää olla tavoitettavissa 24/7. Ennen riitti kun suljit työpaikan oven ja palasit takaisin seuraavana aamuna, nyt pomo voi viestittää illalla seuraavan aamun hommia yms. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat ovat yleiseti ottaen saaneet tutustua työelämään rauhassa ilman nykypäivän kirouksia, he eivät voi ymmärtää sitä ahdistusta ja painetta, joka nuorille aiheutuu kun työelämään siirrytään. Ei ole aikaa olla ummikko ja opetella, kaikki pitäisi osata heti. Työnantajat eivät ole huomioineet työmäärissä ja aikatauluissa sitä, että uudella työntekijällä sopeutuminen ottaa oman aikansa ja työteho ei voi olla sama kuin vanhalla konkarilla.
Pyh. Nuoriso on vaan laiskaa ja huonolla asenteella. Totutettu helppoon elämään ja jokainen oman elämänsä lumihiutaleita eivätkä kestä sitä että töissä pitäisi vaan olla tuotannontekijä, joka voidaan korvata, jos ei onnistu.
Käyt siellä ainakin sen aikaa, että määräaikaisen työssäoloehto nollaantuu. Etsit samalla mielekkäämpää tai lähempänä sijaitsevaa hommaa. Jos mitta tulee täyteen, niin lähdet menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä sinä miettimiset muille.
no on se hyvä pohtia. Monet nuoret uupuvat jo ensi metreillä ja ihmiset jäävät mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Ja syy töissä vai jossain muualla?
Ihan vaan oma analyysi, joka perustuu keskusteluihin itseäni vanhempien ihmisten kanssa sekä omiin kokemuksiini (työt aloitin 15 vuotta sitten teini-iässä).
Ennen 90-luvun lamaa töissä oleminen oli ihan erilaista, työntekijöitä oli riittävästi, jokaiselle oli oma spesifi tehtävä ja kaikki tiesivät toistensa tehtävät. Nykyään eri osa-alueita on niputettu samalle työntekijälle, työn määrä/hlö kasvanut hurjasti. Tietotekniikka tuonut vaatimuksia uusille taidoille, joten tavallisenkin duunarin pitää osata käyttää erilaisia sovelluksia ja tietojärjestelmiä. Ne myös vikaantuvat herkästi eivätkä toimi niinkuin pitäisi, nostaa stressitasoja. Kuten myös puhelinten ja sähköpostien yleistyessä pitää olla tavoitettavissa 24/7. Ennen riitti kun suljit työpaikan oven ja palasit takaisin seuraavana aamuna, nyt pomo voi viestittää illalla seuraavan aamun hommia yms. Nelikymppiset ja sitä vanhemmat ovat yleiseti ottaen saaneet tutustua työelämään rauhassa ilman nykypäivän kirouksia, he eivät voi ymmärtää sitä ahdistusta ja painetta, joka nuorille aiheutuu kun työelämään siirrytään. Ei ole aikaa olla ummikko ja opetella, kaikki pitäisi osata heti. Työnantajat eivät ole huomioineet työmäärissä ja aikatauluissa sitä, että uudella työntekijällä sopeutuminen ottaa oman aikansa ja työteho ei voi olla sama kuin vanhalla konkarilla.
Nuorilla ei ole ollut aikaa, missä he olisivat oppineet, ettei aina tarvitse olla tavoitettavissa. He ovat vastuuntuntoisia ja haluavat edetä uralla. Heillä ei ole vielä myöskään uran alussa kehittynyt prioriteetit työn aikatauluttamiseen.
Nyt nelikymppisenä jo työelämässä samalla työnantajalla 15 vuotta olleena niin osaan hahmottaa kiireessä, mikä tehtävä tulee etusijalle. En myöskään vastaa puhelimeen tai sähköpostiin heti sen tultua, jos minulla on jokin selvitystä vaativa tehtävä kesken. Kun se on valmis, toki vastaan sitten tehtävään. Olen myös kieltäytynyt henkilökohtaisesta työpuhelimesta, koska teen selvitystehtäviä, jotka vaativat laskemista ja järjestelmän korjaamista.
Nuoria ei käy kateeksi ja en halua heitä työssään pyytämättä neuvoa, mutta väsyneelle kollegalle sanoin, että on ihan ok laittaa talon sisällä itsensä ns. Älä häiritse - tilaan ja olla vastaamatta heti sähköpostiin, kun ne kuitenkin hoitaa saman päivän aikana. Yksi asia kerrallaan ja jos jollain on todella kiire, hän myös yleensä ilmoittaa, että asia pitäisi hoitaa kiireellä, että siihen osaa palata tiedustelemalla tarkemmin, mistä on kyse. Rutiiniasiat ja päivitykset ei ole heti hoidettavia asioita.
Olen nyt 45. Aloitin työt vuonna 2000 ja koko tämän ajan työelämässä on ollut kova kiire ja epävarmuus. YT-neuvottelut on pyörineet vähintään joka toinen vuosi. Heti on heitetty syvään päähän eli oletettu, että osaa jo kaiken.
Parikymppisenä oli tosi epävarma itsestään eikä oikein tiennyt, mitä osaa ja mitä haluaa.
Kolmikymppisenä haastavaa oli työn ja perheen yhteensovittaminen.
Nyt nelikymppisenä tietää jo omat vahvuudet ja heikkoudet. Lapset alkavat olla jo vähän isompia, joten sen suhteen on helpompaa. Edelleen töitä on ihan valtavasti, mitenkään ei ehdi tehdä kaikkea eikä läheskään kaikkea hyvin.
Eli itse en ole ainakaan nähnyt niitä aikoja, kun töissä oli kivaa ja helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Sama ongelma täällä. Mulla tosin ihan kiva duuni, mutta työpaikan byrokratia ja säännöt ovat raivostuttavia (paikkakunnan yleinen naurunaihe, korona vielä pahensi tilannetta). Työmatka 40 min/suunta, illalla ehtii ruuan lisäksi tekemään kahvit, tunnin oleilua ja sitten jo suihkuun. Oravanpyörä pahimmillaan, mutta siedän tätä nyt vielä vähän aikaa että saan talorahaa kerättyä. Etsin jatkuvasti työtä lähempää. Itse tykkään sen verran itsestäni, että voisin hyvinkin pienempää palkkaa vastaan harkita kuuden tunnin työpäiviä. Mutta nyt ne talorahat kiiluu vielä silmissä, ehkä sitten neljäkymppisenä sitten.
Vai että jopa 40 min työmatka.
Jätä sinä miettimiset muille.