Miksi olet jäänyt huonoon suhteeseen?

Kyse on yleensä sairaasta riippuvaisuussuhteesta jos siitä ei kykene lähtemään, vaikka tietää sen olevan haitaksi enimmäkseen. Oli todella työn ja tuskan takana laittaa poikki.

En pärjäisi yksinhuoltaja mitenkään ja se aiheuttaisi isojen asioiden menetystä. Esim. joutuisin luopumaan itselleni rakkaasta paikasta, joka ollut suvussani kauan. Sen menetys olisi yksi "kuolema". Olen työtön ja töistä ei toivoa tai ainakaan tavallisesta palkasta, joten koko omaisuus menisi ensin "lihoiksi" ja sitten saisi tukia elämään, jolla ehkä pärjäisi lasten kanssa jotenkin. En voisi tarjota lapsille mitään yksin. 

Nyt voin ottaa vastaan henkisen väkivallan (ja ehkä fyysisenkin, jos nuo tietyt sellaiseksi katsotaan) ja kestää sen, mutta en menetä elämässäni tärkeitä asioita ja lapsillani on tässä parempi kuin vain yksin minun kanssani. Kun lapset isoja lähden tästä, mutta minusta tuskin on enää uuteen suhteeseen kenenkään kanssa. Ei uskoa paremmasta. 

Olin 30v yksin ja tiedän että jos tästä lähden niin joudun olemaan koko loppuelämäni yksin. Ei vaan jaksaisi enää sitä vuosikymmenien yksinäisyyttä.

Hyvä kysymys, ehkä toivo asioiden parantumisesta voittaa eroamisesta aiheutuvan vaivan. Vaatii kai aikansa tajuta, että asiat ei muutu, jos niille ei aktiivisesti ja tietoisesti jotain yhdessä tehdä. Ja on siinäkin kynnystä, että kertoo lapselle, että isä ja äiti ei enää asu saman katon alla. Isänä kuitenkin ihan kohtuullinen, jopa ihan hyvä ja rakastava.

Eikä ole väkivallan uhkaa, alkoholismia tai uskottomuutta, joten "hyväksyttävän" syyn keksiminen jopa itselle on vaikeaa. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani se on hyvin erilainen näkemys parisuhteesta, toisen mielestä parisuhde on se, kun asutaan saman katon alla, maksetaan yhteistä asuntolainaa ja on yhteinen lapsi. Mulle se on jotain muutakin.

Törmäsin artikkelliin jossa sanottiin että yltiöiptimistisyys voi olla syynä. Toive paremmasta on niin vahva että optimistinen ihminen uskoo sen suhteen todella paranevan. Mitä ei kuitenkasn koskaan tapahdu. Koska yksin yrittäminen on kuin kaataisi vettä kaivoon. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Vierailija kirjoitti:

En pärjäisi yksinhuoltaja mitenkään ja se aiheuttaisi isojen asioiden menetystä. Esim. joutuisin luopumaan itselleni rakkaasta paikasta, joka ollut suvussani kauan. Sen menetys olisi yksi "kuolema". Olen työtön ja töistä ei toivoa tai ainakaan tavallisesta palkasta, joten koko omaisuus menisi ensin "lihoiksi" ja sitten saisi tukia elämään, jolla ehkä pärjäisi lasten kanssa jotenkin. En voisi tarjota lapsille mitään yksin. 

Nyt voin ottaa vastaan henkisen väkivallan (ja ehkä fyysisenkin, jos nuo tietyt sellaiseksi katsotaan) ja kestää sen, mutta en menetä elämässäni tärkeitä asioita ja lapsillani on tässä parempi kuin vain yksin minun kanssani. Kun lapset isoja lähden tästä, mutta minusta tuskin on enää uuteen suhteeseen kenenkään kanssa. Ei uskoa paremmasta. 

Oletko ihan varma että lapset ovat tyytyväisempiä nähdessään miten äitiä kohdellaan huonosti? Luulen että joudut sen asian kanssa vielä silmätyksin kun he ovat aikuisia.

Ja mitä puhut 'tarjoamisesta'? Lapsille riittää taatusti vähempikin jos ei tarvitse katsella ja kuunnella äidin kaltoinkohtelua. Se on lapsille tuskallista vaikka olisi kaikki pelit ja laitteet hankittuna.

Veikkaan että he eivät tule arvostamaan sinun valintaasi. Tai sitten ottavat suhteestanne esimerkkiä. Tulee hyviä puolisoita, väkivaltaisia tai alistuvia.

Hän teki mulle kaksi täydellistä lasta, poika komea naisten suosikki ja tytär mallimaisen kaunis. Molemmilla korkeakoulututkinto ja hyvät työpaikat. Tämän vuoksi haluan elää sen seesteisen pappa-ajan tulevien lastenlasten kanssa. Ei ole enää sitä kipinää mutta voimme elää sovussa yhdessä ja harrastaa ja matkustaakin yhdessä, tämän vuoksi en halua tuhota tätä yhteistä elämää.