Lue keskustelun säännöt.
Oma kasvatus verrattuna oman lapsen kasvatukseen
15.05.2021 |
Minulla on ollut perheessä paljon selvittämättömiä juttuja, tunteita ei paljoa näytetty muuta kuin positiivista. Jos itkin sain huudot niskaani ja isäni mielestä se on nössöä. Nyt kun oma lapseni itkee, tunnen vain halveksuntaa samalla lailla kun isäni tunsi minua kohtaan. Nykyäänkin tuntuu että jos itse itken se on väärin eikä minun kuuluisi tuntea surua. Oloni on silloin myös hyvin ristiriitainen ja hämmentynyt, tulee henkisesti lyöty olo. Häpeän kun joutuu näyttämään heikkoutensa mikä on ristiriidassa sen kanssa että olen oikeasti herkkä ihminen.
Tämän kanssa on ollut paljon kestämistä, tuntuu etten pysty näyttämään lapselle miten omia tunteitaan on parasta käsitellä. Lapsemme on myös melko herkkätunteinen ja näen siinä juuri sen heikkouden, näen itseni hänessä ikäänkuin avuttomana ja eksyksissä olevana pikkutyttönä. Siksi se herättää minussa suuttumuksen tunteet. Miten pystyisi tiedostaen katkaisemaan tämän suruun liittyvät häpeän tunteet?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei tunteita lapsuudessa näytetty, ei positiivisia eikä negatiivisia. Olen äiti ja itsekin huomaan, että minun pitää tsempata, kun lasta pitää lohduttaa. Se ei ole minulle luontaista.
Tiuskin myös ärtyneenä kuten isäni. Ärsyynnyn helposti jos samasta asiasta pitää sanoa useamman kerran tai jos lapsi valehtelee. Minulla ei ole yhtään sietokykyä tuollaisille asioille.
Äitini ei tiuskinut eli sinänsä erikoista, että juuri huono käytös on periytynyt. Tosin äitini teki monet asiat itse, jota mitä odotan lasten itse hoitavan.
Toisaalta perhe-elämäkin on stressaavampaa kuin omassa lapsuudessani. Mieheni tekee 9 h päivää. Ja minun työpäiväni työmatkoineen 10 h.
Rentoudun kyllä ulkoilemalla ja harrastamalla, mutta välillä huomaan odottavani lapsilta liikoja. He tarvitsevat vielä yli 10-vuotiaanakin lukuisia muistutuksia asioista.