Äitini kyselee iloisesti että mitä aion tehdä kuolleen tätini perintörahoilla!

Miten ihmeen paljon teillä on sukulaisia, jotka ovat testamentanneet omaisuutensa teille?

Miten sinä perit tätisi? Testamentilla? 

No minä ainakin perin isäni lapsettomat sisarukset niin, että isä siirsi perintönsä seuraavalla sukupolvelle.

Ap.

Ihmettelen vain, että mitä iloista siinä perinnössä on kun joku on kumminkin kuollut.

Enkä edes tiedä että miten perintö menee.

Mistään isoista rahoista ei ole kyse.

Oli muiltakin kysellyt. Ja ehdotellut mitä voi ostaa perinnöllä mm sähköauton yms.

Kuulostaa tämän perusteella vain uteliaalta henkilöltä. Jollekin normaalia, toiselle ei.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeen paljon teillä on sukulaisia, jotka ovat testamentanneet omaisuutensa teille?

En tunne koko sukua mutta kertoi että joku suvusta on saanut 8 perintöä.

En jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tämän perusteella vain uteliaalta henkilöltä. Jollekin normaalia, toiselle ei.

Muistan kun oltiin lapsia niin puhui jotain, että hän perii isämme kun heillä on hallintatestamentti. Olin jotain 8-vuotias.

Olen kuullut sanan testamentti varmaan 100 kertaa ennen aikuistumista. Ja ymmärrystä mitä se tarkoittaa.

Varsinkin 1940-luvulla syntyneet äiti-ihmiset ovat usein sitä sota-ajan lopun sukupolvea, joista tuli vähän kylmiä ja tunteettomia. Johtuiko siitä, että heidän omat vanhemmat olivat samanlaisia. Elämä oli kovaa ja köyhää. Tämä ei ole puolustus, oma äitini on samanlainen: kuolaa kaikkien pientenkin perintöjen perään, yleensä hymyssäsuin. Ihan käsittämätöntä!

Jos täti on kuollessaan joku 9-kymppinen, niin kuolema on kyllä aivan luonnollinen asia. Ja jos saa perintöä testamentin perusteella, eli täti hyvyyttään sitä lahjoittaa, niin mielestäni siitä saa aidosti iloita. Ei se ole mitään suru-rahaa, josta pitää vaieta ja kuluttaa hipihiljaa. Se vasta teeskentelyä onkin.

Eihän ne kuolleet itkemällä henkiin palaa. AIka luonnollinen asia se kuolema kuitenkin on, varsinkin jos kyseessä on vanhempi henkilö. Ei ehkä iloinen asia, mutta luonnollinen. Eivät tädit, sedät ja serkut ole monellekaan mitenkään erityisen läheisiä. Minulla on ollut kaikkia mainittuja paljon, mutta en osaa kuvitella, että kenenkään poismenoa itkisin. Jonkin lämpimän ajatuksen toki joillekin poismenneille olen suonut.

Raha sen sijaan on monelle aika iloinen asia, joten kyllä minäkin miettisin, miten perintöni käyttäisin ja meiellläni siitä jonkun kanssa juttelisin.

Sano äidillesi, että sijoitat ne lottoon tai lahjoitat kodittomien kissojen yhdistykselle. Äitisi hymy varmasti hyytyy.

Oliko täti siis äitisi sisko?

Me ei olla kovin läheistä sukua, joten jos lapseni perisi isänsä siskon, en minä nyt sitä siskoa kovasti osaisi surra 🤷

Jos kyseessä jo vanha ja raihnainen vainaja, joka kohtasi suht 'luonnollisen poistuman' niin minulle kyse on vain elämän kiertokulusta, mitä sitä sen enempää traagistelemaan.

Jos kyse oli yllättäen menehtyneestä nuorehkosta ja läheisestä ihmisestä kyseessä saattaa olla vielä vähän sellainen shokkitila. Ei oikein osaa käsitellä ja tuoda ilmi kaikkia tuntemuksiaan - se ei silti tarkoita välttämättä, etteikö äitisi tuntisi surua. Mutta ei se muuksi muutu, täti on kuollut ja sinun tulee tehdä joku suunnitelma perinnön suhteen.