Ihastuminen aikuisena "tuntemattomaan"

Ihan normaalia, mutta nykyään kiellettyä. Ei kannata mainita livenä. Kun olisi edes joku random, mutta kun ei ketään kiinnostavaa lähimaillakaan. Ainoa pitkätukkainen täälläpäin on liian nuori ja se on ilmeisesti vähän dille. Sekään ei haittaisi jos ikää olisi tarpeeksi.

En ikinä kertoisi ihastuksesta kohteelle. Em tiedä tyyppien elämästä mitään tai ne eivät ole yhtään omalla tasollani. Siis en voisi oikeassa elämässä saada heitä.

Minä. Olen ollut kyllä aina tällainen ja nyt olen 32 ja ihastumiseni tapahtuu kausittain. Yleensä parin kuukauden välein. Jotenkin hupaisaa, saatan ihastua juuri johonkin randomiin kaupan kassalla, tai pelikaveriin netissä (jonka naamaa en välttämättä edes ole nähnyt) tai välillä ihastun jopa vanhoihin tuttuihin. Ihastus kestää yleensä viikon, jonka jälkeen unohdan koko tyypin. Saatan sitten käydä päässäni kuvitteellisia keskusteluja ihastuksen kanssa ollessani esimerkiksi yksin lenkillä.

Oudoin ”ihastukseni” on kyllä 17-vuotiaana reissussa tapaamani venäläinen poika, jonka kanssa meillä oli yhden illan muhinointi ja hienot keskustelut, eikä siis seksiä. Aika ajoin, ehkä parin vuoden välein tyyppi tulee mieleeni ja uppoudun haavemaailmaani, jossa kohtaamme sattumalta Suomessa, johon hän on tullut lomamatkalle. Vietämme tulisen lomaromanssin, jonka jälkeen hän lähtee omaan kotimaahansa ja olemme molemmat aivan paskana siitä, että emme saa toisiamme koskaan. :DDDDD

Olen siis naimisissa ja rakastan miestäni yli kaiken, enkä ikinä pettäisi häntä. Olen jo nuorempana elänyt villit seksiseikkailuni ja en moisia kaipaa. Tämä ihastumisjuttu vaan on outo, sillä olen tosiaan ollut tällainen ihan pienestä lapsesta asti, varmaan ala-asteelta kun ihastuin ensimmäisen kerran oikeasti.

Mä olen ihastunut herkästi niin kauan kuin muistan, siis ihan oikeasti muistan jo päiväkodissa ihastuneeni toiseen hoitolapseen. Olen ollut nyt vakaassa parisuhteessa yli 10 vuotta, mutta ei se sitä estä, ettenkö joskus vieläkin ihastuisi jotenkin hyvin heppoisin perustein johonkuhun, tietäen samalla että a) en koskaan pettäisi puolisoani, ja b) ei se ihastuksen kohde olisi mitenkään minulle edes sopiva tyyppi. Oon miettinytkin välillä, oonko ihan hourupää kun saa sen ihastumisen ajattelusta energiaa ja iloa esimerkiksi lenkillä. Mutta olen ajatellut, että se on harmitonta huvia, koska ne ovat vain ajatuksia, jotka katoavat sitten jossain vaiheessa, enkä mitään konkreettisia toimia asialle koskaan tee. Päiväunelmointia, voisiko sanoa? :)

Totisesti tämä palsta on täynnä kahjoja tyyppejä.  Normaali ihminen elää omaa normaalia elämäänsä, eikä haaveksi jostain randomi tyypeistä.

Tuommostako se nykyelämä on, vaikka on varattu ja avo/avioliitoss?

Koka ajan kyttäillään muita miehiä ja naisia ja keksitään mielikuvituksissa kaikkea paskaa.

Miten onnetommissa liitossa elätte, että tuollaine on edes mahdollista, ja etenkin on kysymyksessä lapsien äidit ja isät?

Jos on tuollainen, niin miksi yleensä menitte yksiin jonku kumppanin kanssa ja väänsitte vielä hänelle lapsen / lapsiakin.

Millaine kasvatus teillä on ollut? Oletteko lähtöisin eroperheistä, joissa pettäminen  muista kumppaneista haaveilemine on täysin jokapäivåinen asia?

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olen ollut kyllä aina tällainen ja nyt olen 32 ja ihastumiseni tapahtuu kausittain. Yleensä parin kuukauden välein.

Kuulostaa rasittavalle. Itse tykkään vaikka 20 vuotta kestävästä samasta etäihastuksesta. En halua vaihtaa.

Jakorasioita kaikki tuollaiset naiset.

Jos miehenne noista haaveiluista tietäisivät olisitte erittäin pian eronneita naisia, jotka eivät todellisuudessa kelpaisi yhdellekään niistä miehistä, joihin niihin paljon tuhlaatte aikaanne ajatuksissanne sekä sitä tunnetta ja energiaa, mikä kuuluisi lapsillenne ja aviomiehellenne.

Vierailija kirjoitti:

Totisesti tämä palsta on täynnä kahjoja tyyppejä.  Normaali ihminen elää omaa normaalia elämäänsä, eikä haaveksi jostain randomi tyypeistä.

En ole liitossa ja olen aseksuaali. En haluakumppania ja kaukoihastukset sopivat minulle.

Ihastuin avioeron jälkeen kaupan kassaan. Ihana oli haaveilla, loppui kun se lopetti siellä. En edes kaivannut mitään ja oli ihana vaan haaveilla, kuten joskus lapsena/teininä. Mielestäni ihan normaalia ja en ole avioerolapsi.

Aika upeita pahan olon oksennuksia rupes tulemaan tähän ketjuun :D Harmittaako, ettei teihin ihastuta? Voi rakkaat, voi olla että onkin ihastuttu, mutta ehkä vain tällä tavalla etäältä ;)

Voi teitä. Hankkikaa tekin vähän piristystä elämäänne :D Olen tuo kolmosvastaaja ja minulla ei ole lapsia, vaikka avioliitossa olenkin. Eikä niitä tule. Tiedän myös mieheni olevan herkästi ihastuvaa tyyppiä ja se on minulle ok. Rakastamme toisiamme ja seksi on loistavaa, ja meillä on omat ihastuspäiväunemme silloin tällöin.

Ihanaa, en ole siis ainoa! Olen tällä hetkellä ihastunut tyyppiin, jota en ole tavannut koskaan ja josta olen nähnyt vain juttuja netissä. Lähinnä haastatteluja, joita on ammattinsa puolesta antanut. Olen ollut herkästi ihastuva niin kauan kuin olen ylipäätään kehenkään ihastunut. Ja ihastukset ovat usein olleet tyyppejä, joita en ole tuntenut mitenkään, mutta nyt olen näköjään mennyt uudelle asteelle, kun tunnen todella voimakasta ihastumista henkilöön, jota en ole tavannutkaan. Aika kuluttavaa.

Haaveihastukset ovat ihania, koska niihin ei tule draamaa, ellei itse sitä halua.

Pitää olla erityiset aivot jotta eläminen haavemaailmassa onnistuu, näin kuvittelen. Jos tuo ominaisuus löytyy, saattaa olla hyvä myös visioimaan uutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olen ollut kyllä aina tällainen ja nyt olen 32 ja ihastumiseni tapahtuu kausittain. Yleensä parin kuukauden välein.

Kuulostaa rasittavalle. Itse tykkään vaikka 20 vuotta kestävästä samasta etäihastuksesta. En halua vaihtaa.

Juu, vaihtamalla ei parane. Sama vanha etäihastus on turvallinen, sille on jo oma luonnekin kehittynyt mielikuvissa.

Miten niin ette kerro ihastukselle?! No ei tarviikaan, kyllähän se aistii ja tuntee!

Tällainen ihastus voisi olla ihan piristävä, jos se menisi ohi nopeasti, mutta minun kohdallani ihastuminen vain jatkuu ja jatkuu, eikä loppua näy. Ja välillä tulee jopa sellaista epätoivon tunnetta, kun en voi saada ihastustani. Ei sillä, että olisin yrittänytkään, ihailen vain etäältä. Pitäisi pystyä ottamaan ihastumisesta jotenkin ne positiiviset puolet, eikä viedä sitä sille asteelle, että riudun. Olenko jotenkin vinksahtanut? Olen miettinyt samaa kuin aloittaja, että onko tunne-elämässäni jotain vikaa. Olen kyllä ollut monesti ihan normaalissakin parisuhteessa, eli olen sentään ollut tekemisissä miesten kanssa muutenkin kuin kuvitelmissani. :)

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla erityiset aivot jotta eläminen haavemaailmassa onnistuu, näin kuvittelen. Jos tuo ominaisuus löytyy, saattaa olla hyvä myös visioimaan uutta.

Kolmonen täällä o/ Koen kyllä tästä haavemaailma-ajattelustani olevan hyötyä ammatissani, sillä työskentelen luovalla alalla, jossa pitää jatkuvasti keksiä jotain uutta visuaalista tykitystä.

Itse en koe tätä piirrettä mitenkään rasittavana. Voi se toki olla jonkinlainen defenssi paeta haavemaailmaan kun on vaikeaa. Tunnistan tämän piirteen kyllä itsessäni, sillä lapsuuteni oli vaikea ja iltaisin sängyssä pelkäsin nukahtaa, joten kuvittelin olevani esimerkiksi intiaani tai muuta kivaa mistä silloin lapsena pidin.

Kaukorakkaus on ihanaa ja yksinkertaista. Eikä siitä tarvitse kertoa omalle kumppanille mitään. Uskon, että fanitus on kaikilla vähän tällaista - niin nuorilla kuin vanhoilla. Ei tartte aina ottaa kaikkea niin vakavasti - ainakaan keväällä!