Pian kaksi vuotta asumuseroa takana

Päädyttiin ratkaisuun miehen mt-diagnoosin vuoksi. Se teki perhe-elämästä ajoittain aivan liian rankkaa etenkin lapsille, mutta myös minulle. Avioeroa ei ole ollut koko aikana edes vireillä, sillä ajatus on ollut palata yhteen, kun puoliso saa itsensä ns. kuntoon eli lääkityksen toimimaan ja säännöllisen terapian. Nämä molemmat ovat nyt hänen tukenaan, mutta yhteenpaluu on alkanut tuntumaan epävarmalta. Oma arkeni lasten kanssa on muotoutunut uomiinsa ja toimivaksi, ja toisaalta mies on tottunut omaan itsenäisempään arkeensa. Muita suhteita meillä kummallakaan ei ole tänä aikana ollut, eikä itselläni ainakaan mielenkiintoakaan sellaisiin. Olen opetellut olemaan itseni kanssa. En ole koskaan ennen tätä asunut aikuisiällä ilman kumppania. Yksinhän en asu nytkään, kun on lapset.

Mutta melko neuvoton olen nykyisessä tilanteessani. Mitä nyt? Onnistuuko yhteenpaluu? Kannattaako se vielä? Mistä sen tietää, milloin kannattaa ja milloin ero on oikea ratkaisu? Olen tyytyväinen nykytilanteeseen, mutta en tiedä, olenko valmis eroon. Voiko siihen edes olla valmis? 633Isompia ongelmia ei ole ollut oikeastaan enää viimeiseen vuoteen, vaikka näemme useamman kerran viikossa. Mutta johtuuko sekin vain siitä, että on omat asunnot? Onko kukaan (ollut) samassa tilanteessa? Ajatuksia, kiitos!