Voiko kuka vaan hyväkin ihminen olla toksinen jossain olosuhteissa, suhteessa johonkin toiseen ihmiseen?

Vaikka ei olisi varsinaisesti toksisuudesta kysymys, niin pitäähän se paikkansa, että jotkut ihmiset saavat meistä helpommin esiin epämiellyttäviä piirteitä kuin toiset. Arkikielessä sanotaan, että kemiat eivät kohtaa. Kypsä ja terve ihminen pystyy tietysti säätelemään reaktionsa voimakkuutta mutta ei välttämättä pysty aina olemaan parhaimmillaan.

Esimerkiksi minä väsyn ja turhaudun herkästi kovin leikkisten ja tuttavallisten ihmisten seurassa. Olen perusluonteeltani melko rauhallinen ja pohdiskeleva ja vastakkaisten luonteenpiirteiden iskiessä omiani vasten ne tavallaan kärjistyvät negatiivisella tavalla. Minusta tulee tilanteessa pahimmillaan sulkeutunut, umpimielinen, töksäyttelevä ja tosikkomainen. Toisen rauhallisen pohdiskelijatyypin kanssa voin sen sijaan näyttäytyä avoimena, hyväksyvänä, rentona ja puheliaana.

Mielenkiintoinen kysymys. Ehkä toksisuus tosiaan tarttuu (joku käyttäisi sanaa narsismi): kielteisyys, vähättely, juoruilu, ilkeä vitsailu, painostus jne. Siis että et voi oikein olla muuttumatta itse tai menemättä mukaan, kun on tietyn sortin ihmisen kanssa tekemisissä.

Kannattaa kuulostella olojaan tapaamisen jälkeen. Tietyt myrkylliset ovat hurmaavia, aina iloisia (siis ”iloisia”), ja tempaudut kuin huomaamatta heidän taajuudelleen - jarrutellen, mutta niin ettet voi olla avoimesti eri mieltäkään.

Ajattelen, että olemme kaikki alttiita narsismille ja toksisuudelle, myös itse niiden lietsojina. Esimerkkinä toiseen sukupuoleen kohdistetut kauhukuvat, kuten tämänpäiväinen miespelko-kampanjointi. Oikein jouduin miettimään, olenko nainen ollenkaan kun en osaa pelätä ulkona liikkuessani. Jonkun mielestä kuitenkin ilmeisesti pitäisi. Vaara väijyy kuulemma joka kulman takana, valistaa Yle ja Naisasialiitto.

Ymmärrän asiallisen uutisoinnin mutta tuollainen miesten leimaaminen ja ”kasvattaminen” sotii ainakin omaa mieskäsitystäni vastaan. Miehet saadaan myös vihaamaan naisia jos tätä ”kumminkin haluatte alistaa”-paskaa vahvistetaan säännöllisesti. Ei hyvää päivää sentään. Oli ot, mutta milloin me ihmisinä päästäisi tämän toksisuuden tuottamisesta toistemme kohtaamiseen ja arvostamiseen? Uhriutuminen ei herätä minussa arvostusta, oli sukupuoli mikä hyvänsä. Ja tätähän nykyään riittää.

Kaikenlainen hyvesignalointi on toksisuuden ydintä. Siis kaikki paha nähdään ympäristössä, kulttuurissa, rakenteissa ja itse/oma viiteryhmä viattomina suurisilmäisinä bambeina. Kumma jos nuo tyypit eivät herätä minkäänlaisia aggressioita tekopyhän valheellisuutensa takia. Yhdessä he tietysti pönkittävät yhteistä valhetta ja saavat toisistaan turvaa. Niin kukas se puhuikaan kuplautumisesta?

Hyi yrjö. Suurista kaupungeistahan näitä ”totuuden torvia” löytyy pilvin pimein toisiaan selkään taputtelemasta. Ja ne ihan tosissaan kuvittelevat parantavansa maailmaa kaikessa omahyväisessä harhaisuudessaan.

Ensi sijassa kannattaa aina tutkiskella itseään ja katsoa peiliin.

Helppo nähdä roska toisen silmässä, mutta vaikea se malka omassa.

Kyllä voi. Olen yleensä esimerkiksi parisuhteissa ollut toista kunnioittava ja ystävällinen. Mutta olen ollut toksisessa parisuhteessa, josta ei puuttunut intohimoa, muttei myöskään mustasukkaisuutta ja toisen tahallista loikkaamista. Molemmin puolin. En tiedä miksi saimme toisistamme huonoimmat puolet esiin. Onneksi tästä on jo vuosikausia. Häpeän sitä ihmistä joka silloin olin enkä halua uudelleen kokea samaa.

Nyt ollaan menossä siihen, että maailman pitäisi pyöriä niiden ehdoilla, jotka eivät jostain syystä pysy muiden mukana. Tämä aiheuttaa vain pysähtyneisyyttä ja latistamista tasapäisyyteen. Sen sijaan, että suuren enemmistön elämää vaikeutetaan, jotta osa pysyy mukana, pitäisi sen pienen osan elämää sopeuttaa niin, että tulevat toimeen tässä maailmassa.

Nyt vasta ymmärsit. Ilmiö tulee esiin voimakkaiden persoonien kanssa. Useat ihmiset välttelevät sellaisiapersoonia joten ehkä he ei tiedosta asiaa. Neutraalit tasaiset ihmiset eivät saa ilmiötä esiin.

Jos toinen kohtelee sinua neutraalisti tai ystävällisesti, niin normi-ihminen muutu toksiseksi. Mutta kuka tahansa muuttuu, jos toinen syyllistää, besserwisseröi, neuvoo, halveksii tai tuomitsee toista.

Kuulostaa minusta vaan siltä että AP tuo sinun toimeliaan kaverin ahkeruus triggeröi sinua, koska sen oma suhde suorittamiseen on ollut vaikea. Vaikka olet saanut vaativuutesi hallintaan, voihan olla että se ei poistu koskaan 100% vaan sitä tasapainoa joutuu ylläpitämään aina. Vähän sama kuin että entinen syömishäiriöinen voi edelleen pahimpien aikojen jälkeen terveempänä triggeröityä esim. kaverista joka laihduttaa, vaikka tämä laihduttaja ei mitenkään yrittäisi tartuttaa sitä muihin. Silti se on hänen oma ominaisuutensa ja kumpuaa siitä omasta syömishäiriöstä, eikä muiden laihduttavien.

Tuo viimeinen kysymys taas on hieman outo enkä tiedä ymmärsinkö sitä varmasti oikein. Eihän mikään ihmisen ominaisuus tarkoita, että sen olisi oltava pinnalla aina joka tilanteessa kaikkien kanssa. Esim. väkivaltaisuuteen taipuvainen ihminen ei välttämättä ole väkivaltainen kuin vaikkapa omaa perhettään kohtaan. Voiko hän ns. "paeta vastuutaan" ajattelemalla että tämä perheenjäsen nyt vain saa hänessä toksisen piirteen esiin, eli väkivaltaisuus ei ole hänen oma ominaisuutensa vaan toisen aikaan saamaa? Ei tietenkään. On tärkeää kuunnella itseään ja kiinnittää huomiota siihen, että valitsee seuransa niin että se itselleen tekee hyvää. On luonnollista että esim. ilkeät ja kohtuuttoman kriittiset ihmiset saavat kenen tahansa ärtyneeksi ja puolustuskannalle. Mutta jos taas huomaa että on kyllä hyvien ihmisten ympäröimänä, mutta itse se joka muuttuu ku sipäiseksi, on syytä tarkastella mitä tunteita vastaan yrittää kenties itse taistella. Nouseeko sieltä kateutta, katkeruutta, kieltämistä, pelkoa? Olisiko niitä syytä käsitellä vielä lisää ja sitten arvioida kaverin vaikutus itseensä uudelleen? Tärkein kysymys sinulle AP: tekeekö tuon toimeliaan kaverin seura sinulle enemmän hyvää vai huonoa?

Koska se* oma suhteesi* suorittamiseesi on ollut vaikea, siis. 9

Asia ei ole mustavalkoinen. Jokainen on varmaan huomannut että saman ihmisen kanssa voi olla erittäin rakastunut ja sitten kuitenkin erota. Ja erotilanteessa on ihan kummassakin vikaa.

itse olen joskus heittänyt miestäni mandariinilla. Nykyisin ei tulisi edes mieleen. Ympäristö voi vaihtua "myrkyllisestä" onnelliseksi ja miksei taas takaisin myrkylliseksi. Tämä ei kuitenkaan välttämättä millään tavalla määritä yhtä yksittäistä ihmistä.

Siksi esim. psykiatrilla on kova homma siinä tilanteessa kun kuuntelee asiakasta/ongelmallista tilannetta. "Syyllinen" voi olla kuka vaan ja yleensä yhtä sellaista ei edes ole olemassa.

Ainakaan sellaista ihmistä ei taida olla joka ei ikinä menettäisi hermojaan. On nähty näitä aina kilttejä ja ystävällisiä ja kun tarpeeksi niiden kiltteyttä käytetään hyväksi, niin lopulta ne ärähtääkin sitten ihan kunnolla. Kynnys siihen on vain erilainen, jollain palaa pinna kaikkeen heti, jollain vasta vuosien ärsytyksen jälkeen.

Väsymystaso vaikuttaa tuohon pinnan palamiseen myös. Mun mies esim. on ollut aina todella mukava ja rauhallinen, ei menetä hermojaan yhtään mistään ikinä. Oltiin oltu vuosia yhdessä ja sitten ostettiin asunto, jonka yläkerrassa asui joku yöeläjä. Lukemattomia öitä kuunneltiin sitä meteliä ja mentiin väsyneinä töihin. Naapurille ystävällisesti sanominen ei vaikuttanut mitään. Sitte yksi yö mieheltä paloi pinna ihan totaalisesti. Kesken unien heräsi meteliin ja alkoi kiroilla ja huutaa että "Johan se on  p*rkele ettei tuo lopu!" ja marssi yläkerran ovelle huutamaan. En ollut ikinä ennen nähnyt vastaavaa enkä kuullut miehen edes kiroilevan. Säikäytti vähän, mutta ihan oma itsensä se on ollut sen jälkeen ja naapurikin hiljeni tuon jälkeen.

Ite muutuin kans nuorempana usein kotona käydessä vähän kuin kapinoivaksi teiniksi. Syy siihen oli se että vanhemmatkin kohteli mua kuin jotain murrosikäistä. Syy tähän kaikkeen oli varmasti se että muutin jo lukion ekalla pois kotoa ja sekä vanhemmat että minä palasi vissiin mielessään aina takaisin tuohon aikaan kun olin kotona. 

Varmaan kahden vaativasta persoonallisuudesta kärsivän ei kannata olla liian paljon tekemisissä, kuten ei esim. kahden anorektikonkaan. Ainakaan jos motivaationa ei ole paraneminen kyseisestä ongelmasta, vaan sen jatkaminen. En tiedä miten on vaativasta persoonallisuushäiriöistä kärsivien kohdalla, mutta esim. anoreksiastahan moni ei halua millään eroon vaan toteuttaa sitä salaa ja samanlainen kaveri on paha asia paranemisen kannalta.