Onko muille käynyt näin? On elänyt pitkän nuoruuden itseään etsien ja

perustanut perheen vasta kun on kokenut löytäneensä itsensä ja että perhe ja juuri tuo mies on sitä mitä juuri minä haluan.



Ja sitten kun lapsi on syntynyt onkin huomannut olevansa jumissa ja ettei se ehkä ollutkaan sitä mitä halus vaikka niin luuli?

Mutta eiköhän jokainen välillä mieti, olisiko voinut tehdä erilaisia valintoja ja välillä on tympääntynyt olo omaan elämään. Eikö se kuulu asiaan?

Jotkut asiat tympivät, ja niihin voi sitten hakea muutosta pikku hiljaa.



Joidenkin ihmisten ova vaikea löytää itselleen olotilaa ja elämäntilannetta, missä kokisivat tyytyväisyyttä vaan kaipaavat aina muuta luulleen sen olevan sitä mitä haluavat ja ennenkaikkea mitä tarvitsevat. Mitä sinä sitten niin kovasti haet ja tarvitset, että tunnet olevasi nyt jumissa?

Elämä ei toimi niin, että kun joku "itse" tai tismalleen oikea mies löytyy, kaikki on sen jälkeen pelkkää auvoa ja eletään onnellisina elämänsä loppuun asti.

Jälkeenpäin ajatellen äitiys on niin ihana asia, ja lapsi niin korvaamaton lahja joka tuo elämälle sisällön ja merkityksen, että kadun vain sitä että jätin lapsenteon niin vanhaksi etten voi saada enää enempää lapsia.



Ja siis vaativa ja mielekäs työ, harrastukset ja järjestötoiminta, ystävät ym. tuo kyllä elämälle sisältöä, mutta vasta lapsi toi siihen sen täyteyden ja merkityksen ja elämän tarkoituksen.



Sinulla lienee joku ikä- tai muu kriisi, ja sinuna olisin varovainen missään suurissa päätöksissa jos on alle 3 v lapsi. Moni turha ero tulee tuossa vaiheessa , sehän on kaikkein rankin.

vaan tasan siitä mitä on oman pään sisällä. Ja siihen ei ole niin helppoa vaikuttaa kuin ihmiset kuvittelee, mutta kyllä se mahdollista on, terapian ja itseopiskelun avulla.

Muistan itelläkin miten alkuun tuntu, että en mä haluakaan tätä, vaikka lapsi oli erittäin toivottu. Joskus tuntui tosi pahalle, väliin taas paremmalle. Nyt kun lapsi on kohta vuoden, kaikki tuollaiset ajatukset on lentäneet taivaan tuuliin ja juuri näin on hyvä olla. Musta on ihan luonnollista, että pitkään omaa elämää eläneenä voi alkuun lapseen sidottu elämä tuntua pahalta ja vaatii joiltakin pitkän ajan sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Ei se tarkoita ettei rakastaisi lastaan. Sinuna en olisi huolissani vaan antaisin ajan kulua ja yrittäisin nauttia tästä ja nyt. Jos kuitenkaan missään vaiheessa ei ala tuntumaan paremmalle, lähtisin etsimään apua ja selvittelemään asioitani ihan jo lapsenkin takia.

Mikä siinä on, että aina pitää haikailla jonkin ihmeellisen haavekuvan perään? Asioiden perään, mitä ei ole. Etkö voisi olla iloinen siitä mitä sulla on?

Ei se "vapaus" ole sen tavoiteltavampi asia eikä sinun onnesi sieltä löytyisi