Työkyvyttömyyseläkkeeltä työelämään; kannattaako?

Olen vahvasti kiinnostunut ihmisyyden ja auttamisen teemoista ja työelämä kiinnostaa siinäkin mielessä, että sitten pystyisin paremmin samaistumaan esim.harrastuskavereihin, jotka valittavat töistään. Joskus tunnen itseni kummajaiseksi erilaisissa sosiaalisten ihmisten harrastuksissa, kun olen eläkeläinen, vaikka toiset eivät tiedä sitä.

Joitakin vuosia sitten kehitin sellaisen ajatusmallin, että yritän nyt joka vuosi kehittää itseäni ja saada hyviä kokemuksia ja esim.opiskella tavalla, joka ei sitten työelämässä olevana enää ole mahdollista ajan ja energian puuttumisen takia. Ajattelin myös voivani verkostoitua ja saavani suosittelijoita ja työelämäyhteyksiä hakeutumalla erilaisiin vapaaehtoistöihin ja luottamustoimiin suorittamaan toimintoja, joista moni muu saa palkkaakin.
Suunnitelmani kuitenkin kääntyi itseään vastaan; minua ei haluttu juuri minnekään, valehdeltiin päin naamaa, rikottiin lupauksia ja spekuloitiin tökerösti yksityiselämälläni ja ominaisuuksillani tai sitten keksittiin sääntöjä ja otettiin silmätikuksi silloin, kun onnistumisia alkoi kertyä. Noin kävi viimeisimmän onnistumiseni osalta; pääsin tekemään työtä, jota rakastin ja auttamani ihmiset myös suurimmaksi osaksi kehuivat ja osoittivat kiitollisuuttaan, mutta olin saanut tehtävään parin tunnin perehdytyksen ja minun annettiin ymmärtää, että minun olisi pitänyt tietää asioita, joita koulutuksessa ei käyty ollenkaan ja joista ei ole mitään sääntökirjaa olemassa ja että minä olen vastuussa niiden asiakkaiden tunteista, jotka eivät koe tulleensa autetuksi. Tämä tuntui käsittämättömältä, koska eihän mikään kovapalkkainenkaan ammattilainen voi auttaa kaikkia potilaita tai asiakkaita, mutta ei häntä voi syyllistää ja antaa potkuja sen takia, että apu ei sopinut jollekin ihmiselle.

Samaan aikaan, kun iso osa tästä tapahtui kävin AMK-tutkintoa, joka ei tule nyt valmistumaan, koska en saanut siihen riittävää tukea ja paikkakuntani paskajärjestöistä osa ei noteerannut opiskeluani mitenkään, vaan kielsi tulemasta työharjoitteluun eikä kaupunkikaan halunnut lähteä tukemaan opinnäytetyöideaani konkreettisesti, vaikka sitä kyllä kehuttiin. Minulla oli siis verkostojen sijaan eräänlaisia anti-verkostoja ja koin, että minun olisi pitänyt muuttaa paikkakuntaa tai muuttaa ulkomaille, että voisin aloittaa elämän alusta.

Kaikkien kokemusteni myötä minulle on ruvennut tulemaan sellainen kuva, että mitä vähemmän valtaa ihmisellä on, sitä enemmän häneltä vaaditaan ja päinvastoin. Minua kyykyttäneet ihmiset eivät ole esitelleet minulle koulutustaan tai muita ansioita, joiden mukaan he voisivat asettua minun yläpuolelleni missään kysymyksessä.
Minun olisi pitänyt jo nuorella iällä päästä järkevään kaveriporukkaan, sitä kautta lukioon ja yliopistoon vanhempien kannustamana, mutta ihan toisin kävi, sillä nuo asiat puuttuivat elämästä ja puuttuvat yhä. Yliopistosta nuorena valmistuneena 'paperitiikerinä' eli tutkintopaperin omaajana olisin ehkä kerennyt välttää kyynistymisen, olisin voinut kävellä sisään työpaikkaan ja olisin ihan sokea näille epäoikeudenmukaisuuksille ja ongelmille, joihin olen nyt joutunut, koska paperittomana minulla ei ole tätä valtaa ja jokaista liikettäni analysoidaan kuin tanssiryhmän pääsykokeessa.