Huonompi vanhempi kuin omat vanhemmat

Olen kasvanut ydinperheessä kahden sisaruksen kanssa. Vanhempani osasivat pitää rajat mutta oli myös paljon rakkautta. Kävimme usein sukuloimassa ja ulkomailla matkoilla. Perheen kesken harrastettiin kaikkea yhdessä. Joka päivä syötiin lämmin ruoka illalla yhdessä. Arkena oli säännöllinen rytmi ja viikonloppuisin oli rennompaa ja herkuteltiin. Vanhempani ovat kertoneet usein kuinka eivät käyneet kaksin missään ennenkuin olimme isoja koululaisia, koska ei ollut tukiverkkoja. Heidän elämänsä tärkein sisältö oli meidän kanssa yhteinen ajanvietto ja puuhailu. Minulla oli onnellinen lapsuus!

Nyt kun minulla itselläni on kaksi lasta ja mies, olen huomannut että en mielestäni ole yhtä hyvä vanhempi kuin omat vanhempani. Laitan usein einestä pöytään, joskus katsomme liian paljon telkkaria. Emme käy kuin hyvin harvoin sukulaisilla tai ulkomailla ja toki koronankin vuoksi. En vain jaksa puuhastella niin paljon lasteni kanssa, kaipaan kovasti omaa aikaa vaikka sitä hyvin saankin kiitos mieheni . Erona vanhempiini on kyllä se että menimme töihin varhemmin vauva-ajan jälkeen kuin äitini. Mutta silti. Koen että olen liian itsekäs, että jaksaisin olla noin omistautunut vanhempi kuin vanhempani. Minulle on tärkeää myös oma ura, harrastukset jne. Tunnen tästä jatkuvaa syyllisyyttä, kun ajattelin olevani kuten äitini.

Miehen perhe on ollut hyvin erilainen. Mm. Siellä ei päivällistä koskaan syöty yhdessä ja muutenkin yhdessä tekeminen oli harvinaista. Jokainen teki omia juttujaan, mm. Miehen isä oli kiinnostunut vain omista harrastuksistaan. Miehelleni nämä ajatukset ovat outoja koska mielestään meillä menee ok ja niin onkin ainakin jos vertaa hänen lapsuudenperheeseensä.

Onko muilla vastaavia tunteita koskaan? Oletko noudattanut perhe-elämästä samaa tyyliä kuin omat vanhempasi tai Koetko suoriutuvasi huonommin?