Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa mulle, mitä uhma / uhmaikä on?
26.04.2009 |
Minusta tuntuu, että meidän molemmilla lapsilla on ollut kestouhma syntymästä alkaen.
Koskaan ei olla mihinkään tyytyväisiä, koskaan ei voi leikkiä paikoillaan ja rauhassa, koko ajan huutoa ja raivoa ja haluamista sinne ja tänne. Nuorempi on nyt 1v3kk ja aivan mahdotonta ollut tähän asti. Hetkeäkään ei ole paikoillaan, koko ajan tekee "pahojaan" ja heittäytyy, huutaa, raivoaa, itkee, puree jos ei saa tahtoaan läpi.
En ole esikoisenkaan kohdalla huomannut mitään erityistä uhmaikää, koska KOKO AJAN vuodesta toiseen kärsimättömyys ja uhma ovat hirvittäviä.
Joku kaveri juuri kertoi kauhuissaa että lapsi oli saanut uhmakohtauksen. Hän oli siitä todella järkyttynyt. Kun kuulin millainen se oli, ajattelin mielessäni että tuollaista meillä on päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen.
Olkaa siis iloisia, jos teillä on herttaiset ja leppoisat lapset ja vain ajoittain tuota uhmaikää. Meillä kestona.
Kommentit (10)
taas toisinpäin... Lapset 3v8kk ja 1v3kk eikä mulla oo hajuakaan mistään uhmasta. Miten se ilmenee? Ei meillä vaan huudeta ja raivota, tai temppuilla pukiessa. Koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki alkoi huonoilla yöunilla (ja päiväunilla myös...), heräili vähän väliä. Aluksi kuvittelin, että se on normaalia enkä vain ymmärrä sitä. Olin äärettömän väsynyt ja masennuinkin, luulin etten osaa hoitaa lasta. Pyysin usein apua neuvolasta, mutta sielläkin vain sanottiin, ettei pienen lapsen äidin kuulukaan nukkua kunnon unia, väsymys kuuluu asiaan.
Puoli vuotiaana alkoi selvästi jo raivomaan, ihan mitättömistä asioista. Kuulin myös muiden valittavan asioita, "hirveä uhmakohtaus", ja mietin myös, että tuollaista meillä on ollut aina. Lapsi oli 2v, kun meni päiväkotiin (en ymmärrä miksi tai miten jaksoin niin kauan kotona!), luulin rauhoittuvan siellä. Väärin... Aggressiivisuus muita kohtaan alkoi. Kotona oli toki käynyt minun kimppuuni usein, mutta sain pidettyä kuitenkin jotenkin kurissa, eihän tarvinnut varoa kuin itseäni ja lasta (ja tavaroita). Päiväkodissa aika ei riitä, joten muut ovat kokoajan tulilinjalla. Vuosien varrella pyysin monesti apua neuvolasta ja lastensuojelusta, mutta minua ei otettua todesta. Nyt päiväkoti ja erityislastentarhanopettaja ottivat puheeksi aggressiivisuuden ja pääsimme psykologille.
Mitään apua ei vielä ole ollut, mutta lohdullista jo kuitenkin se, että tiedän, etten ollut väärässä kuvitellessani, ettei "uhman" ihan tällaista kuuluisi olla. Ja olen tietenkin katkera siitä, että yli neljä vuotta elämästämme on sujunut pelkän raivoamisen ja inhon vallassa. Ei ole helppo rakastaa lasta, joka vastaa kaikkeen lyömällä ja huutamalla...
tuntuu että lähipiirissä ei ole ketään joka tajuaisi. Meilläkin ollut aika haastavaa (lue: kauheaa!) tuon kohta 3 vuotiaan kanssa. Ja koska hän on ensimmäinen lapsi, neuvolassakin yleensä aina saa vain kommentteja tyyliin: sellaista se on ym. Nyt uskaltauduin juttusille perheneuvolaan ja sieltähän se taas tuli se patenttiratkaisu että lapsi pitää unikouluttaa. Ollaan siis jo tosi aikaisessa vaiheessa huomattu että säännöllisyys ja rajat on oltava tiukat kuten joku muukin tuolla aikaisemmin kirjoitti. Alusta asti ollaan yritetty toimia "lempeän unikoulun" keinoin, omaan sänkyyn nukahtaminen ym. Turha kai sanoa että lapsi siis aina nukkunut tooosi huonosti. Mukavaa että edes täällä tapaa muitakin joilla samat murheet :)
On säännöt, joita noudatetaan, niistä ei lipsuta. Muuten tästä ei tulisi yhtään mitään. Kun lapsi / lapset ovat hyvin voimakastahtoisia ja "kestouhmaisia", on vanhempien sietokyky kovalla koetuksella.
Kivaa kuulla, että joku ymmärtää mistä puhun. Tunnen monia kuopuksemme ikäisiä lapsia, jotka istuvat ja leikkivät jopa kymmeniä minuutteja. Tai katselevat kirjaa tai tutkivat jotakin. Ei meillä. Kumpikaan lapsi ei ole pysynyt minuuttiakaan tyytyväisenä paikoillaan. Jos on kirja, se pitää repiä ja sitten syödä ja lopuksi paukuttaa lasiovi sillä hajoamispisteeseen. Ja kun kiellät ja estät, alkaa järkyttävä raivo ja huuto ja tempominen. Ja näin aina.
Pukeminen on yhtä hel*ettiä joka kerta. Samoin vaipan vaihtaminen. Ja ruokailu tietenkin. Ja kun luin teidän muiden juttuja, niin kuvaan kuuluu täälläkin se, että ekana vuonna ei nukuta juuri koskaan. Todella vähäunisia lapsia. Ja vauvavuosi menee valvoessa.
Koko ajan minua pelotellaan, että "odotas vain kun tulee 2 / 3 / 4 / 5 / 6 vuoden uhma, sitten olet helisemässä". Paskat. Olen helisemässä koko ajan. Meidän esikoisella ei käytös ole heilahdellut erityisemmin missään ikävaiheessa. Aina yhtä lujatahtoinen taistelija.
Eli jos uhmakohtaus tarkoittaa sitä, että lapsi käyttäytyy puolen tunnin ajan kuten meidän lapset aina, niin helpolla pääsette. Ja kuten sanoin, rajoista ja kurinpidosta se ei ole kiinni.
ap
Omat kuvitelmat olivat luokkaa "tapailen kavereita ja käyn kahviloissa, kun lapsi on pieni". Joopa joo. Kaverit karisivat, kuin varpuset oksilta, kun lapsi oli syntynyt. Kukaan ei jaksanut kuunnella kokoaikaista raivoamista; ymmärrän sen kyllä. Apua ja tukea olisin silti kaivannut.
Rajat ja kiellot, mutta myös kehumiset ovat olemassa. Harmi vain, että kehumisen aihetta kovin harvoin on... :( Lahjomiseen en aio suostua, vaikka sillä varmasti hyviä (...?) tuloksia saisikin. Harmittaa, kun kaikki mitä teet tai järjestät, alkaa joka ikinen kerta huudolla. Muut lapset lähtevät onnellisina Lintsille, omani raivoaa jo ennen bussipysäkkiä. Ihmettelen, miksi edes yritän järjestää jotain mielekästä tekemistä...
T: se, joka käy psykologilla lapsensa kanssa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hänellä olikin neurologisia ongelmia.
Kolmonen on ollut uhmaikäinen koko 10 vuotisen elämänsä. Olemme siirtymässä jo murkkuun, joten meno jatkuu.
Kolmoselle on pitänyt aina pitää tiukemmat rajat kuin muille, että sen kans pärjää.
Uhmaikä alk n. 2v.
Seur. kriisi n.6v.
Esimurrosikä n. 10v.
Murkku n. 14-16v.
Mutta vaikka noi iät pitää mun tytöllä paikkaansa, niin hän on myös mielettömän voimakastahtoinen äkkäiliä! Saa puolen tunnin raivokohtauksia silloin tällöin aina, mutta pahenee noissa. Raivotessa huutaa lyö, riehuu, haukkuu, toivoo kuolemaa ym kivaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä esikoinen on todella raivostauttava jankkaaja, suuttuu nopeasti, todella mustis nuoremmille sisaruksille, huutaa kovaa ja paljon, heräilee yöllä jne. Tai siis oli. Meillä ruokavaliolla on tosi voimakas vaikutus tilanteeseen. Eli jotkut mausteet, monet lisäaineet, tietyt hedelmät, kaakao jne. tekee 5 vuotiaasta esikoisesta aikaisemman kuvailun mukaisen vähän väliä uhmakohtauksia saavan. Viimeksi syylliseksi paljastui kuukauden verran käytössä ollut kalaöljykapseli. Äitini rupesi sanomaan ettei tuo poika ole kunnossa ja ehdotti miettimään ruokavalioa. Ja taas kerran apu löytyi sieltä. Muita oireita pojalla ei juuri ole ruoka-aine allergioista kun järkyttävät "uhmakohtaukset" ja kiukku ja toisinaan yöheräilyt.
Jos epäilyttää ruokavalion vaikutus niin ei kun pitämään ruokapäiväkirjaa ja oirepäiväkirjaa ja sitten jonkun aikaa kannattaisi syödä hyvin yksinkertaisesti (siis ei eineksiä jne) ja seurata vaikuttaako eri ruoka-aineet tilanteeseen.
Tsemppiä, meillä tosiaan ruokavalion jälkeen on helpottanut elämä todella paljon kun lapset leikkivät taas hienosti yhdessä ja esikoinen on aurinkoinen oma itsensä.
- Kolmen allergisen äiti
Kaikki alkoi huonoilla yöunilla (ja päiväunilla myös...), heräili vähän väliä. Aluksi kuvittelin, että se on normaalia enkä vain ymmärrä sitä. Olin äärettömän väsynyt ja masennuinkin, luulin etten osaa hoitaa lasta. Pyysin usein apua neuvolasta, mutta sielläkin vain sanottiin, ettei pienen lapsen äidin kuulukaan nukkua kunnon unia, väsymys kuuluu asiaan.
Puoli vuotiaana alkoi selvästi jo raivomaan, ihan mitättömistä asioista. Kuulin myös muiden valittavan asioita, "hirveä uhmakohtaus", ja mietin myös, että tuollaista meillä on ollut aina. Lapsi oli 2v, kun meni päiväkotiin (en ymmärrä miksi tai miten jaksoin niin kauan kotona!), luulin rauhoittuvan siellä. Väärin... Aggressiivisuus muita kohtaan alkoi. Kotona oli toki käynyt minun kimppuuni usein, mutta sain pidettyä kuitenkin jotenkin kurissa, eihän tarvinnut varoa kuin itseäni ja lasta (ja tavaroita). Päiväkodissa aika ei riitä, joten muut ovat kokoajan tulilinjalla. Vuosien varrella pyysin monesti apua neuvolasta ja lastensuojelusta, mutta minua ei otettua todesta. Nyt päiväkoti ja erityislastentarhanopettaja ottivat puheeksi aggressiivisuuden ja pääsimme psykologille.
Mitään apua ei vielä ole ollut, mutta lohdullista jo kuitenkin se, että tiedän, etten ollut väärässä kuvitellessani, ettei "uhman" ihan tällaista kuuluisi olla. Ja olen tietenkin katkera siitä, että yli neljä vuotta elämästämme on sujunut pelkän raivoamisen ja inhon vallassa. Ei ole helppo rakastaa lasta, joka vastaa kaikkeen lyömällä ja huutamalla...
Meillä on sellaiset tavalliset voimakastahtoiset lapset. Kumpikaan ei anna periksi ihan vähällä, mutta kuitenkin "uhmakohtauksia" on vain muutama per päivä ja menevät ohi siinä puolessa tunnissa. Rasittavaa on silti. Hammaspesusta riidellään joka ilta 2v. kanssa niin, että huutohan siitä tulee kaikilta. Sen sijaan ruokailut ym. sujuvat kohtuullisen mukiinmenevästi, joten ollaanpa kiitollisia. Isompihan viihtyy ihan itsekseen ja pienempikin saattaa sentään rauhassa leikkiä 10 min.
Kirjoitin tämän vain siksi, että ap tietää, että hänen kantaansa ymmärretään ja kertomuksella on arvoa meille muillekin.
Välillä tuntuu, onko uhmaa lainkaan, vai vika korvien välissä (siis tytöllä). Sen voin sanoa, että helppoa ei kyllä ole, piiruakaan ei voi antaa nuoraa, tai tytöstä tulee aivan pitelemätön. Mitä tarkemmat ja lujemmat säännöt, sen paremmin menee, olen huomannut.