Sinä, joka kärsit sosiaalisista peloista. Millaisen mallin sosiaalisuuteen sait lapsuuden kodissasi?

Itse epäilen, että sain sosfobian äidiltäni. Äitini on kaltaiseni herkkä jännittäjä jolta löytyy propralia esityksiä varten.

Täytyy toivoa, että jos joskus saan lapsen niin sosfobia ei periydy hänelle..

Äitini oli supersosiaalinen ekstrovertti, ja isä sellainen introvertimpi juro perinteinen suomalainen mies. Mutta ei isäkään mitenkään pelännnyt sosiaalisia tilanteita ja oli työssä jossa täytyi mm. esiintyä paljon liike-elämän kumppaneille jne.

En syytä mitenkään kotia tai vanhempiani siitä että olen sosiaalisten tilanteiden foobikko. En edes lapsena sitä ollut, vaan enemmän äitini tapainen hyvin avoin ja räväkkä kommunikoija. Mutta koulukiusaaminen laittoi menemäänn kuoreensa ja pelkäämään ihmisiä.

Äidilläni kävi ystävättäret silloin tällöin kylässä ja enimmäkseen viinilasien kanssa juttelivat kaikenlaisesta, isällä harvemmin kavereita kävi, ja kun kävi, en ymmärtänyt keskusteluista mitään koska puhuivat ruotsia keskenään ja itse en oppinut ruotsia kun vasta vanhempana, jo vanhempien eron jälkeen.

Isäni huusi minulle yht äkkiä aiheettomasti vaikka mistä ihme jutuista. Tätä jatkui 5v aina 21v kunnes aloin huuttaa takaisin. Loppui kuin seinään. Harmi etten kilttinä lapsena tajunnut karjaisat takaisin jo lapsena.

Minunkin äitini oli eksrovertti, joka luuhaili mieluummin ystävättäriensä luona kuin minun, ujon kanssa. Olin läheisempi isäni kanssa, joka viihtyi enemmän kotosalla.

Äiti tunsi ylemmyydentunnetta kaikkia kohtaan ja halveksi kaikkia samassa talossa asuvia sekä riiteli niiden kanssa. Siksi en saanut kavereita. Kotona kaunainen vihan ilmapiiri, mutta vanhemmat eivät eronneet, koska se olisi ollut noloa. Joo, että "mahtavan" mallin sain.  Siihen nähden olen mielestäni pärjänyt aika hyvin.

Vihamielisen. Meillä ei juuri käynyt vieraita. Kaikkia arvosteltiin.

Hyvän mallin. Muistan kuinka ärsytti kun koulupsykologi kyseli nähdäänkö meikinä ketään! Tietysti nähtiin. Koulukiusaaminen teki varovaiseksi, lapsuuskoti oli se joka antoi rohkeutta!

Äiti ekstrovertti, isä introvertti. Molemmat viettivät silti kaiken vapaa-aikansa kotona. Äiti pesi pyykkiä, teki ruokaa ja leipoi ja pelasi pasianssia.

Isä imuroi ja kävi välillä autolla asioilla. Luki Hesaria. 

Minua ei osallistettu mihinkään kotiaskareisiin, eikä kanssani käyty missään. Siis ei todella yhtään missään. 

Minusta kasvoi samanlainen aikuinen. Olen kotona. Ystäviä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli supersosiaalinen ekstrovertti, ja isä sellainen introvertimpi juro perinteinen suomalainen mies. Mutta ei isäkään mitenkään pelännnyt sosiaalisia tilanteita ja oli työssä jossa täytyi mm. esiintyä paljon liike-elämän kumppaneille jne.

En syytä mitenkään kotia tai vanhempiani siitä että olen sosiaalisten tilanteiden foobikko. En edes lapsena sitä ollut, vaan enemmän äitini tapainen hyvin avoin ja räväkkä kommunikoija. Mutta koulukiusaaminen laittoi menemäänn kuoreensa ja pelkäämään ihmisiä.

Koulukiusaaminen voi kyllä olla sidoksissa lapsuuden olosuhteisiin. Se, ettet halua syyttää vanhempiasi, ei tarkoita, ettei heillä olisi osaa eikä arpaa, voi olla että vain kiellät asian alitajuisesti.

Olin lapsena avoin ja sosiaalinen, mutta koulukiusaaminen aiheutti pahan paniikkihäiriön. Meinaan pyörtyä kaupassa käydessäni, muista asioimisista puhumattakaan. Kiitos vaan kiusaajat! Elämä mennyt ohi pelkojen takia.

Vanhempani olivat molemmat rakastavia, kotioloissa ei ollut vikaa, koulussa olin rohkea ja avoin ja rakastin mm pitää esitelmiä luokan edessä. Sosiaallisten tilanteiden pelko kehittyi muutettuamme ja jouduttuani pikkukylän koulussa pahasti kiusatuksi.

Kummatkin vanhempani ovat vähän erakoita. Kummallakaan ei ole kavereita ja he ovat aina kotona.

Äitini on aika ujo, pakko-oireinen ja hänellä on huono itsetunto. Hän on ylikiltti ja itseään vähättelevä. Lisäksi todella ylisuojeleva ja halunnut suojella kaikilta pettymyksiltä. Äiti näkee kaikessa uhkia ja epäonnistumisen mahdollisuuksia, eikä oikein luota, että me kyllä pärjäämme. En saanut aloittaa harrastuksia eikä minua kannustettu mihinkään.

Isäni oli lapsuudessani ja nuoruudessani alkoholiongelmainen. Meillä ei kuitenkaan ollut väkivaltaa, mutta isä joi paljon.

Meillä ei puhuttu tunteista eikä näytetty mitään negatiivisia tunteita. Meillä oli häpeällistä näyttää heikkoutta tai itkeä muiden nähden. Sairaanakin olisi pitänyt olla reipas ja vahva. Meillä ei halailtu eikä näytetty välittämistä. Muuten meillä on kyllä hyvät välit.

Vierailija kirjoitti:

Isäni huusi minulle yht äkkiä aiheettomasti vaikka mistä ihme jutuista. Tätä jatkui 5v aina 21v kunnes aloin huuttaa takaisin. Loppui kuin seinään. Harmi etten kilttinä lapsena tajunnut karjaisat takaisin jo lapsena.

Samanlainen isä minullakin, arvaamaton ja äreä. Äiti oli alakuloinen eikä välittänyt hoitaa, lohduttaa, viettää yhdessä aikaa. He tiesi mitä arvoa kavereilla on heille, mutta minun elämä ja sosiaaliset suhteet ei olleet ollenkaan tärkeitä. Mikään minuun liittyvä ei ollut tärkeää, olin riesa. Ei ollut vuorovaikutusta vaan he puhuivat minulle omia typeriä asioitaan. Sisarusten kiusaamiseen ei puututtu. Elimme vähän eristyksissä. Ei harrastuksia. Ahdistaa kun lapsuus käy mielessä.

En muista kodin ilmapiiriä tai osaa sanoa kasvatuksesta.

Mutta tiedän sen, että tavattiin käydä serkuilla ja tuttavien luona kylässä ja samoin meillä kävi vieraita ja kavereita. Äiti lähetti kortteja ja kirjoitteli sähköpostiviestejä ja puhui puhelimessa. Oli synttärijuhlia ja nimpparikahveja. Muuten vaan poikettiin viikonloppuisin jonnekin. Tiedän että harrastin vuosia teatteria ja esitin pääosia.

Parikymppisenä minulla todettiin (muun muassa) sosiaalisten tilanteiden pelko. Välttelen kaikkia kohtaamisia ja elinpiiri on kaventunut, mutta lääkityksen avulla olen toimintakykyinen.

En saanut minkäänlaista mallia sosiaalisuuteen. Mitään kodin ulkopuolista elämää ei koskaan ollut eikä ihmissuhteitakaan juurikaan. Ei mitään verkostoja, sukulaisten tai ystävien kanssa ei oltu tekemisissä ja kaikista hyvin harvoin olleista sukujuhlista nuristiin että voi sentään kun nyt pitää mennä. Mä olisin itse asiassa tykännyt tavata sukulaisia enemmän. Mutta olen niin tottumaton ihmisten seurassa olemiseen että se ahdistaa kun tuntuu etten osaa käyttäytyä kuten kuuluisi, vaikka kai mä nyt aikuisena jo suunnilleen alan osatakin.

Äitini oli/on vieläkin todella arka, kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta, jännitti ihmisiä, soittaa virallisia puheluita jne. Isäkin hermostunut jännittäjä, mutta hän peitti sen hyvin, ihmisten kanssa ollessamme oli hyvinkin supliikki ja pärjäävä, vaikka etukäteen jännittikin tilanteita, huomasin sen hänestä vasta isompana.

Muistan että aina jonnekin äidin kanssa mennessäni jännitti, äiti tyrkkäsi minut aina ovesta ensimmäisenä (kylään, juhliin, neuvolaan jne) ja ainakin itseäni tämä traumatisoi, tajusin/aistin että tilanteessa on jotain hirveän pelottavaa, mutta että minä en voi piiloutua kenenkään taakse, äiti piiloutuu minun taakse ja minun pitää suojella häntä.

Nyt aikuisena olen kuin isä, pärjään, mutta saatan hyvinkin stressata etukäteen. Olen myös saanut muutamia paniikkikohtauksia (onneksi en lasteni nähden). Lapsiani en ole ikinä laittanut menemään ensin tms, olen pitänyt huolen, että he saavat kokea että ovat turvassa ja ettei heidän tarvitse kantaa huolta äidistä, HEISTÄ pidetään huolta.

Onneksi lapseni ovat paljon rohkeampia kuin minä, ei näy merkkejä arkailusta, kuopus on ehkä vähän turhankin peloton, suuna päänä vieraidenkin ihmisten seassa. Mutta mielummin niin!