Menisittekö mielummin psykoterapeutille joka

on itsekin kokenut vähintäänkin menneisyydessään/nuoruudessaan "tavallisimpia" mielenterveysongelmia (ahdistuneisuus, keskivaikea/vaikea masennus, syömishäiriö tms. ei enää elämää hallitseva) vai terapeutille jolla ei ole omaa henkilökohtaista kokemusta ilmiöistä joissa hän potilaitaan auttaa? Onko siinä suurin ja ratkaisevin ero mistä mt-ongelmasta on kyse, vai kaipaatteko sellaista kokemuksesta kumpuavaa empatiaa välttämättä ollenkaan? Onko sellaiselle helpompi puhua, josta aistii että hänellä ei ole ollut täydellisen helppo elämä itselläkään mutta on viisastunut nimenomaan elämänkokemuksen ja opiskelun yhdistelmän myötä? Enkä nyt tarkoita mitään kokemusasiantuntijoita, vaan oikeasti lukeneita terapeutteja, joista osalla on itselläkin ollut diagnooseja ja osalla ei. Eihän terapeutti näistä asiakkailleen tietenkään välttämättä edes kerro, mutta leikitään että saisitte valita.

Älkääkä nyt herranjestas taas aloittako sitä "en tiedä mutta vain psykologi kelpaa, sosionomi ei ole mitään" soopaa. Nyt ei ole kyse siitä pohjaKOULUTUKSESTA ollenkaan, jos ette pysty muuten vastaamaan niin sanotaan että terapeutti on tässä leikissä pohjakoulutukseltaan siis aina psykologi...