Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kestää syyllisyys ja ahdistus kun ei pysty elättämään itseään? Koska saa antaa periksi? Kohtalotovereita?
05.01.2021 |
Olen kipuillut saman asian kanssa yli 10 vuotta: mielenterveyteni ei kestä työntekoa. Aloitan aina jotain uutta innostuneena, että tämä nyt varmaan onnistuu, tässä olen hyvä, nyt saan elämäni raiteilleen. Sitten ei kestä kuin pari kuukautta, alan ahdistua ja uupua. Viimeisin kokeilu oli ennen koronaa kuntouttavassa työtoiminnassa vanhusten hoivakodissa. Kävin sielä vain kerran viikossa, mutta aloin silti uupua ja ahdistua niin että aloin oksennella aina ennen sinne menoa.
En tuostakaan vielä luovuttanut, vaan hakeuduin koulutukseen. Sitä on nyt jatkunut pari kuukautta (nyt on joululoma ja etätehtäviä) ja on alkanut tuntua siltä että en taida selvitä tästäkään.
Kaikkea on kokeiltu: terapiat ja mm. 15 (kyllä vaan) erilaista masennuslääkeyhdistelmää. Minä vaan olen valuvikainen ja heikkohermoinen eikä minusta ole mihinkään. Kuitenkaan en ole niin sairas, että pääsisin eläkkeelle. Kokeiltu on sitäkin.
Ennen vanhaan maalla tuntui olevan vähän joka talossa joku omituinen vanhapiikatäti tai vähän "onnellinen" setämies. Ne toimittelivat omia hommiaan ja olivat siten hyödyksi. Nykyään tuntuu, että ei jotenkin pystytä myöntämään että kaikista meistä ei vaan ole tuottaviksi yksilöiksi jotka kykenevät pärjäämään omillaan.
Kommentit (8)
Samaa olen pohtinut itsekin, syyllisyys siitä kuinka on vain taakkana yhteiskunnalle on valtava. Olen melko samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin, en kestä ahdistumatta "normaalia elämää". Mutta kiitos sinulle tästä aloituksesta, olo on joskus todella yksinäinen kun lähipiirissä kaikki ovat normaalisti elämässä jaksavia ja menestyviä, vähän helpottaa kun tietää että on muitakin valuvikaisia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa olen pohtinut itsekin, syyllisyys siitä kuinka on vain taakkana yhteiskunnalle on valtava. Olen melko samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin, en kestä ahdistumatta "normaalia elämää". Mutta kiitos sinulle tästä aloituksesta, olo on joskus todella yksinäinen kun lähipiirissä kaikki ovat normaalisti elämässä jaksavia ja menestyviä, vähän helpottaa kun tietää että on muitakin valuvikaisia. :)
Kiitos kommentista. Halusin avata keskustelun, koska ajattelin että en voi olla ainoa tällainen. Hoitavat tahotkin ovat aina sillä asenteella, että "kyllä sut vielä kuntoon saadaan". Että minussa on vain toimintahäiriö, joka fiksataan ja sitten taas porskutan niin kuin muutkin. Koska porskutinhan ennenkin.
Ei ymmärretä (ja itsekin ymmärsin vasta vuosien kipuilun jälkeen), että se, mikä on muille normaalia elämää, siis opiskelu, lapsettoman sinkun siisti sisätyö jne, vaati minulta aivan hirvittävää ponnistusta. Ei älyllisesti, vaan jotenkin muuten. Stressin takia. Pinnistelin koko ajan äärirajoilla jaksamisen suhteen, vaikkei minulla esim. työelämässä ollut koskaan ylitöitä. Mitään todellista syytä stressiin ei siis ollut, vaan ihan tavallinen helppo elämä stressaa minua aivan hirvittävästi. Luulin, että kaikilla on yhtä vaikeaa ja ne on vaan niin paljon vahvempia ja parempia ihmisiä että selvivät paremmin.
Nykyään minusta ei vaan enää ole tuohon pinnistelyyn. Eikä minua voi "saada kuntoon", koska en ole sitä koskaan ollutkaan, vaikka se ulkopuolisten silmiin siltä aina näyttikin.
-ap-
yritä löytää eri lääkäri joka kirjoittaisi pitkän sairasloman et pääsisit stressi kierteestä eroon. ehkä on toivoa mut lepo auttaisi tohon uupumiseen tai tee vain lyhyitä jaksoja töitä ja taas vaikka viikon vapaata.yritä saada tuohon suuntaan. sain itse kerran burn outin.vasta pitkä sairasloma tekemättä mitään kuntoutti töihin. sitä ennen en saanut sairaslomaa ja lopulta en kyennyt enää töihin ja stressassi koko aika.
Sun on hyväksyttävä tilanteesi ja sairautesi. Et ole sitä itse valinnut, tilanne nyt vain on tämä ja siihen on sopeuduttava. Tunnet turhaan syyllisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna antaisin periksi ja keskittyisin niihin asioihin, mitä jaksaa ja mistä ei stressaannu. Jos ikä alkaa olla yli kolmenkymmenen niin kannattaa kohdata mielessään karu totuus. Tutkimusten mukaan suomalaisilla on hirveä määrä mielenterveysongelmia, olet pisara meressä, asialla on merkitystä vain sinulle itsellesi.
Kuntouttava työtoiminta hoivakodissa kuulostaa ihan sitä mitä se onkin eli lainvastaiselta toiminnalta, jolla palkkatyöntekijä korvataan orjatyöläisellä.
Kuntouttava ei ole työsuhde eikä mitään työntekovelvoitetta ole, joten jatkossa sinuna menisin, mikäli sitä vaaditaan, vain sinne työpajalle 1krt viikossa 4 h, mikä on lakisääteinen minimi, ja ottaisin rennosti, esim. tekemällä vaikka linnunpönttöjä tai vain istuskelemalla. Tai jos pärjää 300 euron toimeentulotuen perusosalla niin kieltäytyisin kaikesta ja eläisin toimeentulotuella ja asumistuella. Mitkään karenssit eivät vaikuta muuhun kuin perusosan määrään, leikkaus on joko 20% tai 40%.
Eläkkeelle tuskin pääset jos ei ole ollut sairaalahoitoa vaativia mielenterveysasioita.
Meillä on iso liuta entisiä kansanedustajia joita ei ahdista lainkaan vuosiin vaikka ihan lehdessä on nimet. Eivät millään saa itseään elätettyä vaikka vaalimainosten mukaan ovat niin erinomaisia ja osaavia.
Jatkan vielä, että opiskelen siis alaa joka on kiinnostanut minua nuoresta asti, mutta silti tämä aikuiskoulutus-enimmäkseen-etänä on vähän liikaa. Aikaisemmin olen kyllä pystynyt opiskelemaan itselleni korkeakoulututkinnon, mutta sitten flippasin ja tuntuu että aivoni eivät vaan enää kuntoudu. Eivät ne kovin hyvät olleet alunperinkään, olen lapsesta saakka ollut todella pelokas ja huolestumiseen taipuvainen. Minulla on vielä nyt aikuisenakin sellaisia pelkotiloja mitä lapsilla kun he pelkäävät vaatekaapin mörköä. Pelottaa olla yksin yöllä kotona jne.
Terapiat on käyty, lääkkeitä syöty monen ihmisen edestä. Teen säännöllisesti rentoutusharjoituksia ja mindfulnessia ja keskityn palleahengitykseen. Eikä mikään näistä auta, koska perimmäinen syy on heikko hermorakenne ja vähäiset voimavarat.
-ap-