Lue keskustelun säännöt.
Voiko kumppanin kanssa olla liian samanlainen?
31.12.2020 |
Olen aina toivonut itseni kaltaista kumppania. Kaipaan itse valtavasti omaa aikaa ja ensisijaisesti aikaa lukea, ottaa rauhallisesti ja vaikka vain tuijotella ulos ikkunasta omiin ajatuksiini vajonneena. Olen pari kertaa ihastunut samanlaiseen mieheen mutta nämä miehet eivät ole koskaan samalla tavalla innostuneet minusta. Sen sijaan vedän puoleeni kuin hunaja kärpäsiä yliaktiivisia, impulsiivisia ja rauhattomia miehiä. Nämä sanovat kokevansa ennenkokematonta rauhaa kanssani kun taas itse ahdistun puuhapettereiden jatkuvasta höseltämisestä, ajatusteni keskeyttämisestä sekä yleisesti ottaen siitä, että joku puhuu ennen kuin on ajatellut asiaa loppuun ja monelta kantilta.
Yleensä nämä minun mittapuullani rauhattomat miehet toteavat, etteivät halua kumppaniksi itsensä kaltaista ihmistä. Heidän mukaansa erilaisuus on suhteessa rikkaus mutta minä en saa lainkaan kiinni ajatuksesta. Olenko jotenkin omituinen toivoessani kumppanilta samankaltaisuutta? Miksi minuun ihastuvat ovat järjestään näitä kuin pirillä käyviä tehopakkauksia? Entä miksi minuun ei koskaan tunnu ihastuva toisen ääripään ihmiset (eli he, joihin itse ihastun)?
Kommentit (5)
Yleensä sen samanlaisen kanssa homma toimii parhaiten.
Ihminen, joka ei hyväksu itsessään jotain puolta, ihastuu vastakohtaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liian samanlainenkin voi olla. Jos kumpikin on aikaansaamattomia nahjuksia, niin siitä alkaa jo lapsetkin kärsiä, kun kumpikaan vanhempi ei saa aikaiseksi hoitaa asioita.
Tai molemmilla vanhemmilla mielenterveysongelmaa, niin lapsille koituu jo liikaa turvattomuutta.
Eli jos omaa selviä huonoja puolia, niin on hyvä, jos puolison erilaisuus kompensoi. Mutta ap:n kohdalla tunnut tietävän, ettet viihdy liian häseltävässä seurassa, ja se on oikein hyvin ymmärrettävää.
Vierailija kirjoitti:
Liian samanlainenkin voi olla. Jos kumpikin on aikaansaamattomia nahjuksia, niin siitä alkaa jo lapsetkin kärsiä, kun kumpikaan vanhempi ei saa aikaiseksi hoitaa asioita.
Tai molemmilla vanhemmilla mielenterveysongelmaa, niin lapsille koituu jo liikaa turvattomuutta.
Eli jos omaa selviä huonoja puolia, niin on hyvä, jos puolison erilaisuus kompensoi. Mutta ap:n kohdalla tunnut tietävän, ettet viihdy liian häseltävässä seurassa, ja se on oikein hyvin ymmärrettävää.
Lapsia ei ole enkä ole lapsia osannut halutakaan kun käytännössä kaikki miesehdokkaani ovat olleet tyyppejä, joiden kanssa lisääntyessään ottaisi kontolleen todennäköisesti adhd-lapsen tai muuten vain ylivilkkaan kauhukakaran.
Hedelmällisen ikäni aikana olin toivonut löytäväni miehen, jonka kanssa lapset olisi voinut kasvattaa rennolla otteella ja jonka kanssa lisääntyessään jälkikasvukin olisi todennäköisemmin (siis piripetteriin isänä verratessani) ollut verrattain harkitsevaa sekä hulluna tietoon. Sikäli, kun perinnöllisyystieteestä jotakin tajuan.
Vierailija kirjoitti:
Liian samanlainenkin voi olla. Jos kumpikin on aikaansaamattomia nahjuksia, niin siitä alkaa jo lapsetkin kärsiä, kun kumpikaan vanhempi ei saa aikaiseksi hoitaa asioita.
Tai molemmilla vanhemmilla mielenterveysongelmaa, niin lapsille koituu jo liikaa turvattomuutta.
Eli jos omaa selviä huonoja puolia, niin on hyvä, jos puolison erilaisuus kompensoi. Mutta ap:n kohdalla tunnut tietävän, ettet viihdy liian häseltävässä seurassa, ja se on oikein hyvin ymmärrettävää.
No eipä nahjus tai mielenterveysongelmainen siitä yleensä paremmaksi muutu vaikka vastakohtansakin kohtaisi. Yleensä siitä tulee vain surua molemmille osapuolille.
Vasta jos ei peiliin katsoessa erota että kumpi siellä on niin sitten ollaan liian samanlaisia.
Kyllä ainakin kohtuullisen samankaltaiset ihmiset sopivat yleensä parhaiten yhteen. Onneksi olen löytänyt itselleni sellaisen vaikka olenkin paljon sinun kaltaisesi eli rauhallisesta menosta pitävä nainen.