Oliko teillä stressaava harrastus pienenä? HS:n juttu lapsimallikursseista

Oliko liian vaikea avaus? Eikö ketään entisiä balleriinoja linjoilla tms, jotka voisivat kertoa lapsuutensa kipeistä varpaista ja kilpailusta yms? Tai vaikka sitten entisiä lapsimalleja.

Mä kävin lapsimallikurssin 80-luvulla, enkä tajunnut potea mitään stressiä. Siellä me pöhköiltiin, kuin muutkin 8-vuotiaat. Muistan, että oli vähän tylsää, mutta muutamaan muotinäytökseen pääsin ja se oli ihan jännää. Varsinkin se, kun näytöksessä edessä menevä kompastui lavalle astuessaan ja rojahti pitkin pituuttaan yleisön eteen.

Balettiakin harrastin, siinä oli välillä verta-hikeä-kyyneliä meininki, mutta ei kuitenkaan otettu vakavasti tai kukaan ajatellut, että meistä tulisi ammattilaisia enkä muista olleen mitään paineita. (Yhdestä tytöstä toisessa ryhmässä tosin taisi tulla.) Siinäkin sai lähinnä sitkeyttä ja uskoa itseensä, ettei valita helposti. Ja sitä esiintymiskokemusta. Mulla oli tosin loistava opettaja: Entinen ammattitanssija, joka kyllä osasi tanssin ja opettamisen, mutta tajusi, että ensisijaisesti on kasvattamassa lapsia henkisesti ja fyysisesti terveiksi aikuisiksi ja antamassa näille mahdollisuuden harrastaa omista lähtökohdistaan.

Eli en pitäisi kumpaakaan harrastusta automaattisesti stressaavana, mutta riippuu todella paljon miten noita ohjataan. Tuntuu, että nykyään kaikki harrastukset ovat tavoitteellisempia kuin omassa lapsuudessani.

Ei ollut stressaavaa harrastusta. Urheilua, piirustuskursseja ja sen sellaista. Urheilussa en pärjännyt, kuten ei ikäryhmässä juuri kukaan muukaan sen vakiokärkikolmikon ulkopuolelta, eikä siihen vanhempien puolelta painostettu.

Tuo lapsimallikurssi tosin kuulostaa aika kamalalta omaan korvaani. En voi tietenkään tuomita, mutta tuossahan keskitytään kuitenkin ulkonäköön. Pitää näyttää hyvältä. Ainakin kaikkea oppii ehkä arvottamaan ulkonäön kautta.

Ei ollut stressaavaa harrastusta, vanhempani eivät pakottaneet harrastamaan mitään. Itse kysyin voinko aloittaa ratsastuksen kun asuttiin melko lähellä talleja jotka piti kursseja. Se ei ollut stressaava harrastus vaan tosi mukava.

Mielestäni lapsimallikursseilla opetetaan lapsille vääriä arvoja herkässä iässä.

2 jatkaa. Ulkonäkökeskeisyys on riski sekä mallikursseissa että baletissa, mutta sekin riippuu paljon vetäjästä. Mallikurssista en muista muuta painetta olla kauniina kuin sen, että sanottiin, että jos menee jonnekin esittelemään itsensä, kannattaa katsoa, että on siistit vaatteet eikä kynnenaluset mustina. (Kurssilla oli lähinnä teinejä, joten opetus oli paljon heille soveltuvaa.)

Itsestäni ei tullut tippaakaan ulkonäkökeskeinen, olen ehkä jopa ääripäästä sen suhteen kuinka yhdentekevä oma tai muiden ulkonäkö itselleni on. Sen kuitenkin jostain joko tuolta tai muualta opin, että eri tilanteisiin on syytä pukeutua eri tavoin, joten osaan tarvittaessa pukeutua tyylikkäästi töihin tms. Ja tarkastaa ne kynnenaluset.

Äitini harrasti noihin aikoihin teatteria ja moni tuttunsa oli mm. mainoksissa tai tv-sarjoissa. Sitä kautta huomasin, että hyvä ulkonäkö ei ollut mitenkään välttämätöntä esiintymiselle. Parhaiten pikkukeikkoja kun saivat joko ihan tavalliset tyypit tai erikoisemman näköiset, joita ei millään mittarilla pidettäisi kauniina tai komeina. Siinä hommassa jopa rehellinen rumuus tuntui olevan välillä valttia.

Mä olin lapsimallikurssilla vastoin omaa tahtoani, äitini painostuksesta. En mennyt siihen muotinäytökseen, tosin ei siitä pilipalikurssista olisi mitään oikeita töitä poikinutkaan. Sain kuulla vuosia, että oli kallis kurssi ja rahat meni hukkaan. No kiitos, kuka pakotti?

Mitä mainoskuvien kautta tullut julkisuus tekee lapsille?

Vierailija kirjoitti:

Mitä mainoskuvien kautta tullut julkisuus tekee lapsille?

Ei mainoskuvista mitään julkisuutta tule. Olin mallina useissa kuvastoissa alle kouluikäisenä ja yksi kuva oli jättikokoisena kaupan seinällä ja silti en muista että kertaakaan kukaan olisi tunnistanut vaikka oltaisiin seisty suoraan kuvan alla.

Vierailija kirjoitti:

Mitä mainoskuvien kautta tullut julkisuus tekee lapsille?

Isoveljeni oli lapsena mainoskatalogissa jonkun tutun tutun kautta (ilman mitään kursseja). Ei sitä kukaan edes huomannut.

Ei ollut stressaavaa harrastusta, mutta olen saanut nauttia lapsuudesta 90-luvulla, jolloin ymmärrettiin ettei kaikista tarvitse tulla kilpaurheilijoita. Nyt kun oma alakoululaiseni olisi siirtymässä ensi vuonna vanhempien lasten porukkaan harrastuksessaan, sain kauhukseni huomata ettei sen ikäisille yksinkertaisesti ole ei-tavoitteellista ryhmää. Lapsi on äärimmäisen herkkä ja itsekriittinen, tykännyt harrastaa juuri siksi kun se on ollut niin rentoa puuhaa. Tiedän että haluaisi jatkaa, mutta jos koko kunnasta ei löydy kuin kilpailuryhmiä, mitä voin äitinä tehdä?

Uiminen. Olin uimaseurassa ja aluksi harrastaminen oli ihan kivaa, kun se ei olut niin totista. Äkkiä uimareita alettiin kuitenkin painostaa osallistumaan kilpailuihin ja leireille, vaikka itselläni ei siihen taitoja tai halua ollut. Tuosta ajasta jäi sellainen inho uimista kohtaan, etten ole näin aikuisena juuri uimahallissa käynyt eikä huvita meressä tai järvessäkään lilluminen.