Lue keskustelun säännöt.
Kun ajatus raskaudesta ja lapsesta saa paniikkiin
23.12.2020 |
Olen vähän päälle kolmekymppinen nainen ja ollut parisuhteessa mieheni kanssa reilut kolme vuotta. Asutaan yhdessä.
Mies on tiennyt aina haluavansa lapsia. Minulla asia ei ole koskaan ollut varma, eikä minulla ole ollut vauvakuumetta.
Olen suhtautunut asiaan paremminkin järjellä, ja ajatellut, että ehkä sellainen vielä tulee, mutta toistaiseksi ei ole tullut. Työni ja urani on aina ollut minulle erittäin tärkeä, eikä minusta varmaan mitään kotiäitiä saisi mitenkään. Olen vahvasti sitä mieltä, että mies voi, ja hänen pitääkin, osallistua.
Olen ajatellut, että haluaisinko mieluummin vaikka yhden lapsen vaiko elää lapsettomana. Sukuni on todella pieni. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisin olla loppujen lopuksi onnellisempi yhden lapsen vanhempana.
Mutta ajatus täyttää minut pakokauhulla. Jos mietinkin ajatusta raskaanaolosta, siihen liittyvistä lääkärikäynneistä ja synnytyksestä, sydämeni alkaa hakata ja minua alkaa pyörryttää ja oksettaa. Makaan öisin valveilla miettien asiaa kuin se olisi kuolemantuomio.
En tiedä voiko tähän olla syynä jonkinlainen toimenpidekammo. Olin lapsena hyvin sairaalloinen, ja lääkäriasemat ja sairaalat tulivat tutuiksi, ja nyt aikuisenakin lääkärissä ja hammaslääkärillä käynnit pelottavat minua kohtuuttoman paljon ja olen joutunut esim. turvautumaan esilääkitykseen ihan rutiinitoimenpiteissä.
Tämän lisäksi huomaan myös pelkääväni esim. omaa riittämättömyyttäni.
Huomaan märehtiväni näitä pelkoja lähes päivittäin, eikä asiaa helpota se, että mies painostaa.
Onko kukaan saanut samanlaisessa tilanteessa apua psykoterapiasta tai jostain muusta keskusteluavusta?
Kuulisin todella mielelläni kokemuksia.
Asiallisia vastauksia, kiitos.
Kommentit (5)
Ehkä ensin pitäisi päättää, haluatko sinä lapsen vai oletko taipumassa miehesi tahdon alle. Minusta molempien vanhempien tulisi haluta lasta yhtä paljon.
T, Toinen vanhempani ei halunnut minua, ja sen kyllä lapsena tunsi. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu, kyllä mäkin yläkoulussa panikoin ajatusta jotain lapsen saamisesta, tai itse as. koko ajatus inhotti. En sitten ikinä tehnyt lapsia. Sitä asiaa en ole katunut, mutta joskus mietin ett ehkä noin neljänkympin kieppeillä olisin ollut "valmis" äidiksi, mutta ei sit tapahtunut. Nyt ei onneksi tarvi edes miettii.
N56
/
Mä uskon lisäksi, että meitä lapsi-, raskaus- tai kipukammoisia on aika paljon? Itse en ole kokenut tarvitsenneeni keskusteluapua asian suhteen, koska lapsen teko ei oikean ikäisenä ikinä oikeastaan ollut ajankohtainen. Tai olisi siinä vielä voinut pieni ikkuna olla, kun nelkyt+ -ikäisenä löysin pysyvän suhteeni, mutta rationalisoin koko lapsiajatuksen pois mielestäni silloin lopullisesti, eikä miesystävänikään oikeastaan lapsia halunnut (?)
Eli kokemusta keskusteluavusta ei ole, mutta ei kai siitä haittaakaan olisi, jos mielesi siitä rauhoittuu ja lopullinen ratkaisu selkiää?
- sama kuin yllä
Kiitos vastauksista.
Mieheni ei tunnu ymmärtävän tilannetta minun näkökulmastani. Hänellä tuntuu muutenkin olevan sellainen käsitys, että lasten hankkiminen on kuin tavaran tilaamista netistä. Että kaikki tapahtuu helposti ja nopeasti. Kun sanoin, että biologiallakin on roolinsa, ja ettei kukaan voi olla varma siitä miten nopeasti tulee raskaaksi jne. niin mies vain intti, etten ymmärrä asiasta mitään. Niinpä niin.
Miehen veljen vaimo on raskaana, ja hän on sen myötä alkanut painostaa minua asialla, ja inttämään miten ei halua olla ”vanha ja mitään jaksamaton vanhempi”. Ei uskonut kun sanoin, että jaksamisessa on kyse enemmän yksilöstä itsestään kuin hänen iästään (ts. 25 v. voi olla flegmaattinen kun taas 40 v. puhkua energiaa).
Olisi mielenkiintoista tietää, onko joku suoranaisesta tokofobiasta kärsinyt lopulta päätynyt hankkimaan lapsen.
Mietin myös, että millaisiin asioihin terapeutin valinnassa tulisi kiinnittää huomiota, jos kyse on tällaisesta asiasta.
Ap
Niin. Faktahan se on, että hyvin harva nainen on sitä mieltä, että raskaus oli pelkästään ihanaa. Synnytyksestä puhumattakaan. Joten mä mietin, että kannattaako sun oikeasti siihen lähteä. Oletko sitten vihainen miehelle, kun onkin kipuja yms? Että syytät miestä siitä, että pakotti sut siihen?
Juu, kyllä mäkin yläkoulussa panikoin ajatusta jotain lapsen saamisesta, tai itse as. koko ajatus inhotti. En sitten ikinä tehnyt lapsia. Sitä asiaa en ole katunut, mutta joskus mietin ett ehkä noin neljänkympin kieppeillä olisin ollut "valmis" äidiksi, mutta ei sit tapahtunut. Nyt ei onneksi tarvi edes miettii.
N56