Kertoisitteko mulle miltä tuntuu olla

väsyttää armottomasti, oksettaa koko ajan, sitten vähän helpottaa kunnes maha alkaa painaa, närästää, hengästyttää (tämä kyllä myös alussa). Jos loppuraskaudesta sattuu olemaan (kuuma) kesä, niin ihan kamalaa, tuntuu ettei mitenkään voi olla eikä ainakaan nukkua. Nukkuminen muutenkin vaikeaa, kylkeä ei voi kääntää noin vain vaan oma operaationsa sen mahan takia. Herään joka aamuyö valvomaan pariksi tunniksi ja sitten kun on pakko herätä ei millään meinaa onnistua...



Näin mulla.

ja kamalaa. Sterilisaation jälkeen kaipaan todella raskaana oloa.

Olen ollut raskaan viisi kuukautta elämästäni ja voin sanoa että ne on olleet hirveimmät kuukaudet. Oksennan päivittäin monta kertaa, voin ihan saakelin pahoin ja olen törkeen väsynyt koko ajan. En kestä kun mies tulee lähelle, se aiheuttaa oksennusrefleksin. Sama juttu nyt kun olen alkanut tuntea vauvan liikkeet, nekin oksettavat. Koti on ihan räjähdyskunnossa, kun en jaksa tehdä mitään ja maineeni työpaikalla on mennyt kun olen ollut sairaslomalla tosi kauan ja niinä vähinä päivinä joina olen ollut paikalla, olen sählinyt asiat oikein kunnolla.



Ole siis ihan iloinen. Adoptio on oikeesti hyvä vaihtoehto.

Ja varmaan se on myös aika subjektiivinen kokemus. Itselleni se oli outoa (kuvittele, että joku ihan oikeasti elää sisälläsi!), hetkittäin koin sen jopa ihan friikiksi...Välillä raskaana oleminen oli myös tosi epämukavaa, kivuliastakin, tuntui isolta ja raskaalta, sidotulta. Vastuu tuntui rankalta. Välillä jopa olin katkera siitä, että joku "käytti vartaloani", vartaloni oli jonkun muun käytössä ja minun piti ajatella kaikessa sitä toista ihmistä. Kaikki ne neuvolatutkimukset, suositukset ja "säännöt" esim. syömisistä ja juomisista tuntuivat siltä, kuin vartaloni yksityisyyttä rikottaisiin, että olin tosiaan vain "vauvankantoteline", vartaloni ei ollut enää minun ja minua varten.



Sitten taas toisinaan ja useinmiten se tuntui uskomattoman hienolta ja ihmeelliseltä. Sehän on tosiaan ihme; minä voin tehdä ihan oikean uuden ihmisen sisälläni. Tunsin sanoinkuvaamatonta läheisyyttä sisälläni kasvavaan ja liikkuvaan lapseen, vaikken edes tiennyt, miltä hän näyttää. Rupesin rakastamaan jotakuta, jota en ollut edes koskaan nähnyt tai koskettanut. Ja se joku oli tosiaan minun sisässä, ihoni alla. Välillä olin täysin tyyni ja rauhallinen ja vaan mielettömän onnellinen. Sellaista sisäistä rauhaa ja varmuutta siitä, että elämässä on oikeasti olemassa järki ja että elämä on sittenkin ihmeellistä ja arvokasta.



Mutta eivät ne suuret äitiyden kokemukset siihen raskauteen kulminoidu tai pääty. Ihan tavallisen arjen keskellä vuodesta toiseen olen kokenut niin huimia tuntemuksia; rakkautta, väsymystä, pelkoa, onnea juuri lapseen liittyen, ettei niitä voi verrata mihinkään muihin tuntemuksiin. Ne ovat tunteita kaikkein voimakkaimmillaan.



Miksi et voi raskautua? Haluaisitko kuitenkin lapsen? Adoptiokin on vaihtoehto vanhemmuuteen...Kuten sanoin, ei se äitiys siihen raskauteen kulminoidu, päin vastoin, arjessa se syntyy.

Mulla myös pahoinvointia ja armotonta väsymystä puoleenväliin, sitten lihaskrampit, turvotukset yms. Loppuraskaudessa vielä ollut riesana raskausmyrkytys, joka onkin sitten ihan oma juttunsa.

Jos voisi valita, antaisin mielihyvin raskaudet jonkun muun hoidettavaksi. Lapsia olisi meillä taatusti enemmän, jos niitä saisi ilman raskauksia!

ihanasti kuvailtu. Sitä vaan monesti miettii millaista se olisi. Syytä ei tiedetä miksi en tule raskaaksi. Tutkimukset tehty, vikaa ei löydy. Se raskasta.

Mieti siksi että tosiaan voisit oksentaa yhdeksän kuukautta päivittäin. Ihan oikeesti se raskaus ei aina ole mitenkään hienoa.

minulla meni raskaus aika hyvin. ei pahoinvointia.

alkuaika oli ihan kuin ei raskaana olisi ollutkaan.

keskivaiheilla, joka pienestä asiasta pääsi itku, väsytti entistä enemmän, alkoi närästämään. loppuvaiheessa yöt oli vessassa ravaamista, ja aina herätä siihen kun käänsi kylkeä, turvotusta jaloissa illan päälle.

hyvä olo silti jäi, ei jäänyt kammoja, oli se mielenkiintoista aikaa. miettiä nyt et onpa upeeta kun uusi elämä alkaa ja minä olen sen kehollani kasvattanut. ym ym.

närästys ja turvotus oli minulla ne pienet suurimmat "haitat". muuten kaikki meni hyvin ja pystyin touhuamaan normaalisti. kerran iso maha jäi kaapin oven väliin, ent iedä miten siinä onnistuin mut muutenhan se mukana pysyi.

iso olo oli mutta oli myös ihanaa.

Kun haluaa lapsen...helppo tietysti sanoa kun ei tiedä mitä se on. Olisi se ihmeellistä...

Niin sitä uskoo että mitä tahansa kestäisi. Minä en kyllä usko että olisin voinut nauttia kuukausia kestävästä oksennustaudista vaikka mikä olisi, niin hirveässä kunnossa olen ollut.

Ei sellaista saa saada "helposti"

Olo on kuin norsulla, väsyttää eikä seksihaluista tietoakaan. Pahempaa on kuitenkin ollut jatkuva henkinen huoli vauvasta, mielialan vaihtelut ja överiksi menevä herkistyminen kaikelle.

pahoinvointi, päänsärky, väsymys, ihan kun elimistössä olisi jotain vierasta kemikaalia sillä erotuksella krapulaan, että illalla nukkumaan mennessään tietää, ettei olo ole yhtään sen parempi seuraavanakaan päivänä.



Muuten ihan tankeropunkero olo.

Oletko joku raamattuhenkinen mies? Miksi hemmetissä naise muka pitäisi kärsiä yhdeksän kuukautta saadakseen lapsen? Eikö olisi ihan mukavaa jos niin luonollinen asia hoituisi sen kummemmitta kärsimyksittä? Miten se kärsimys kasvattaa sitä pyhimyksen sädekehää äidin pään yllä? Ottaa aivoon tuollaiset körttiläiset mielipiteet.

jos sen nyt uskallan myöntää ;) En tarkoittanut ihan noin...kaikella vaan on hintansa ja minä kestäisin MITÄ VAAN kunhan saisin vauvan....

Ymmärrän kyllä, että ajattelet noin, itsekin varmaan ajattelisin jos olisin asemessasi. Muista että voit kuitenkin tulla raskaaksi koska vain, ehkä paras lääke olisi että lakkaisit ajattelemasta koko asiaa (helpommin sanottu kuin tehty).



Kyllä suurin osa naisista kestääkin sen mitä vaan, kun vauva on tuloillaan, mutta pointti on siinä, ettei sitä raskautta sinällään kannata haikailla. Pääasia kuitenkin on se lapsi. Lapsia voi saada muutenkin kuin tulemalla raskaaksi.

Ensimmäinen raskaus sujui kaikin puolin hyvin, mutta koskaan en kaipaa sitä olotilaa. Suurimmaksi osaksi raskaana olo ei ollut kivaa. Parhaimmillaan ajateltuna se on ehkä mielenkiintoista. Haluan vain kovasti toisen lapsen.



Toinen raskaus päätty kolmen kuukauden väsymyksen ja pahanolon jälkeen. Olin koko ajan jotenkin "hormonaalisesti" kipeä, vaikka mitään oikeaa sairasutta tai varsinaista kipua ei ollut.



Nyt olen kolmatta päivää taas kuin kuplan sisällä. En vain pysty keskittymään mihinkään ja mikään unimäärä ei riitä. Meinaan nukahtaa pystyyn. Muuten olo on tosi hyvä. Ajatus, että olisin raskaana saa kyyneleet silmiin ja ajatus, että en ehkä olekaan, saa saman reaktion. En uskalla vielä testata.



Pahaolo ja väsymys pelottavat jo nyt. Ja ne mielialavaihtelut. Saatoin purskahtaa itkuun asioista, joissa ei ole mitään normaalilla järjellä ajateltuna herkkää, surullista tai iloista. Keskenmenon jälkeen tunsin kirjaimellisesti, miten voimani palasivat ja tunti tunnilta sain omaa kehoani takaisin, kun raskausaines valui ulos. Vaikka ei sitä kenellekään toivo, niin toisaalta ei voinut olla tuntematta fyysistä iloa, vaikka henkisesti olin surkeana.

oli mukava edes kuvitella millaista se olisi...saahan sitä haaveilla....ette saa mua luopumaan ajatuksesta että se olisi ihmeellistä. Turha pelotella :)

Ensin tuntuu kuin olisi 3-4 kuukautta joka päivä krapula. Sitten on välissä jakso jolloin krapula hellittää ja on vähän parempi olo (ei kuitenkaan lähelläkään niin hyvä olo kuin ei-raskaana). Lähinnä vihloo, hengästyttää jne. Sitten mulla ne viimeiset 2 kuukautta ovat olleet kummallakin kerralla sellaiset, että taas tekee mieli verrata krapulaan: mutta ei enää mihin tahansa krapulaan vaan sellaiseen "ei enää ikinä" -tasoiseen horkkaan jossa on niin heikko, pyörtyväinen ja pahoinvoiva ettei pysty kunnolla edes nukkumaan.



Siis tietysti lapsi on vaivan arvoinen, mutta itse raskauden tila on musta äärimmäisen vastenmielinen.

Ehkä se johtuu siitä, että kärsimme vuosia lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista. Vessan lattialla istuessani ja oksennellessanikin ajattelin, että ihanaa, istukka toimii! :)