Te, joilla on vaikeuksia solmia ystävyyssuhteita:

Kerron paljon omista asioistani, mutta osaan myös kuunnella. Ehkä etenen liian nopeasti?

luullaan ylpeäksi, vaikka oikeasti olen ujo ja se saattaa antaa vaikutelman ylpeydestä...tunnen alemmuuden tunnetta ja luulen että ihmiset eivät ole kiinnostuneita minusta, siksi on suojamuuri päällä.

Olen kyllä hyvä kuuntelemaan ja siinä minua kyllä käytetään ihan lahjakkaasti.

Suhteet muotoutuu tietyn kaavan mukaan ja sitä suuntaa on vaikea muuttaa.

ihmisten seurassa. En osaa olla luonteva. jos tiedän että olen menossa tapaamaan jotain kaveria, mietin valmiiksi mistä voisin puhua hänen kanssaan. Jos sattumalta törmään johonkin tuttuun, menen lukkoon ja vaivaannun enkä keksi mitään sanottavaa. Häpeäkseni jopa välttelen tuttuja ihmisiä esim. kaupassa.

juttu, olen jotenkin vaivaantunut ja jäykkä ettei kukaan halua tutustua minuun, enkä pyri siihen ettenkö haluaisi tutustua uusiin ihmisiin.

mutta musta saa kuulemma sellaisen kuvan, että oon täydellinen ja osa "pelkää" tai kadehtii mua sen takia. Vaikka oon tosi epävarma ja tavallaan aika arkakin uusien ihmisten kanssa. =(

etta mulla on vahan liian jyrkkia mielipiteita. Pitaisi tassa vahan skarpata ja miettia mita paastaa ulos suustaan ja mita ei.



Sitten valitettavasti, mulla on asiat niin hyvin, etta kun pikku hiljaa uusille tuttavuuksille selviaa asioita, niin eipa tule enaa paljon yhteydenottoja..:(

taas olen varmaan liian tylsä. En jaksa olla niin kiinnostava ja innostava.

älä anna periksi.

Minua alkoi pelottaa niin paljon uudet tuttavuudet, kun ujostutti kamalasti, että oli pakko keksiä jotain, sillä aloin peruuttaa tapaamisia, ettei vain joutunut vieraidenkin pariin.

Menin työväenopiston kielikursseille, käyttäytymiskursseille, esiintymistekniikan kursseille ja pikku hiljaa opin erilaisia kommunikointitaitoja.

Ja sitten repäisin ja ilmoittauduin harrastajateatteriryhmään, vaikka teatteri sinänsä ei kiinnosta ihmeemmin.

Kun siinä teatteriryhmässä sain voitetua itseni ja pääsin lavalle asti (jep - tosin vain pikkuriikkisessä roolissa), alkoi seusrustelu muidenkin kanssa helpottaa.

En vieläkään oikein viihdy isoissa ihmisjoukoissa, mutten jätä sen vuoksi lähtemättä kotoa.

[

i]mutta musta saa kuulemma sellaisen kuvan, että oon täydellinen ja osa "pelkää" tai kadehtii mua sen takia. Vaikka oon tosi epävarma ja tavallaan aika arkakin uusien ihmisten kanssa. =(

[/quote]

ujous, "ei kukaan kuitenkaan oo kiinnostunu mun seurasta", en osaa jutella niitä näitä, sitten kun jotain sanon niin möläytänkin ihan jotain typerää...

Tällä hetkellä vaivaa ihan sosiaalisten tilanteiden pelko: epäonnistumisten myötä olen tullut jo liian araksi ja kaupassa käynti alkaa olla ongelma, puhumattakaan että haittaa työtä.

Ihmiset jotka ovat enemmän kanssani tekemisissä -siis lähinnä työkaverit, niillä ei oo vaihtoehtoa ;-) - pitävät mua kuitenkin ihan ok, tyyppinä, jopa mukavana. Ensivaikutelma ei varmaan vaan ole positiivinen.

Täräyttelen mielipiteitäni ja osallistun keskusteluihin.

Akkaporukoissa siitä ei pidetä.



Puhun myös omista asioistani avoimesti, mutta kukaan ei taida tajuta että ne eivät ole mitään yleisiä salaisuuksia.. kipeät asiat jätän kertomatta.



Hulluinta on, että väittämän mukaan annan itsestäni hyvin torjuvan kuvan. Etäisen ja vähän kylmän.

asioistani ja normitallaajalle ne on sitten liian järkyttäviä, mutta mulle joka olen elänyt väkivallan ja mielenterveysongelmaisten kanssa koko ikäni ei oikeastaan mikään järkytä. Mulle ne on vaan asioita asioiden joukossa. Olen epäempaattinen ihan oikeastikin ja aika mielivaltainen sen suhteen ketä kohtaan sitten tunnen empatiaa ja yleensä se ei ole se äänekkäimmin kärsivä ( olen töissä sairaalassa).



Haluan vain tutustua joihinkin ihmisiin en kaikkiin. Minulla on todella mukavia työkavereita ja kavereitakin, mutta suurimmassa osassa ei ole sitä jotain miksi haluaisin tuntea pinnallista raapaisua enemmän. Arvostan todella näitä hyvänpäivän työkavereita joiden kanssa heittää läppää ja nauraa, mutta numeroita ei vaihdeta ja työpaikan ulkopuolellla ei olla missään tekemisissä. Todellisia ystäviä minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut siinä mielessä mitä itse ymmärrän ystävillä. En tiedä kestäisinkö edes sellaista läheisyyttä, koska perhe-elämässäkin pidän mieheeni ja lapsiini etäisyyttä.

Minun on luotettava toiseen ihmiseen todella hyvin, että alkaisin puhua todellisista fiiliksistäni. Ihmisiä, jotka ymmärtävät tällaista persoonallisuutta ja jaksavat odottaa on todella vähän.

Yleensä ihmisiä ei haittaa, jos toinen on kauankin arka tai ujo - se että ihminen on tyrkky ja lörppö käy taas ärsyttämään todella nopeasti...

pitää nyrppiksenä, jota en todellakaan ole. Olen todella hyväntahtoinen ja ystävällinen, mutta toivottoman arka.

mitä luulette, että olemuksessanne/toiminnassanne on ensisijaisesti pielessä?

niin paljon, että viitsisin ystävystyä tai kertoa itsestäni kovinkaan paljoa. En myöskään ala luottaa helposti. Kestää kauan aikaa, ennen kuin alan pitää yhteyttä vasta tapaamaani ihmiseen, esim. soittaa hänelle. Vaatii monta tapaamista ennen kuin näin käy.

Lisäksi mieheni on mun paras ystäväni ja perhe menee aina kavereiden edelle. Naiset ovat hyvää seuraa, mutta heitä tapaan sitten, kun velvollisuudet on hoidettu.

Paitsi että en ole sairaalassa töissä. Ja mulla kyllä on melko läheisiä ystäviä, samoin en nyt ihan hirvittävää etäisyyttä mieheen pidä. Lapsiin kyllä, koska mun mielestä lapset nyt eivät oikein osaa arvostaa kuin itseään ja omaa napaansa.

Haluan pidättää vain itselläni tiedon tästä kokonaisuudesta, mikä minä olen. Muut saavat lohkoja - ja itse olen tyytyväinen siihen, että tutustun heissä vain lohkoihin.

asioistani ja normitallaajalle ne on sitten liian järkyttäviä, mutta mulle joka olen elänyt väkivallan ja mielenterveysongelmaisten kanssa koko ikäni ei oikeastaan mikään järkytä. Mulle ne on vaan asioita asioiden joukossa. Olen epäempaattinen ihan oikeastikin ja aika mielivaltainen sen suhteen ketä kohtaan sitten tunnen empatiaa ja yleensä se ei ole se äänekkäimmin kärsivä ( olen töissä sairaalassa).

Haluan vain tutustua joihinkin ihmisiin en kaikkiin. Minulla on todella mukavia työkavereita ja kavereitakin, mutta suurimmassa osassa ei ole sitä jotain miksi haluaisin tuntea pinnallista raapaisua enemmän. Arvostan todella näitä hyvänpäivän työkavereita joiden kanssa heittää läppää ja nauraa, mutta numeroita ei vaihdeta ja työpaikan ulkopuolellla ei olla missään tekemisissä. Todellisia ystäviä minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut siinä mielessä mitä itse ymmärrän ystävillä. En tiedä kestäisinkö edes sellaista läheisyyttä, koska perhe-elämässäkin pidän mieheeni ja lapsiini etäisyyttä.