Miksi aristelen miehiä ja mietin mitähän ne ajattelee minusta? Siis ulkonäöstä.

Ja olen jo nelikymppinen nainen. Ap

Up

Minulla on ihan samaa. Jos juttelen jonkun miehen kanssa, tulee tunne, etten kelpaa tai että mies varmasti arvioi ulkonäköäni ikävällä tavalla. Tiedän kyllä, että tavallisessa arjessa miehet eivät oikeasti ajattele koko asiaa. En vain pääse eroon tuosta ajatuksesta, etten kelpaa. Jotenkin niin koen, etten ole tarpeeksi arvokas tai kaunis ollakseni kenenkään miehen arkisen juttutuokion toinen osapuoli. Pahinta on lähestymisyritykset. En vain voi uskoa, että joku tekisi niin minulle, vaikka periaatteessa tiedostan kyllä, ettei minussa ole sen enempää vikaa kuin muissakaan. Naisten kohdalla koen, etten ole riittävän mielenkiintoinen ja itsenäinen. 

Hyvä että en ole ainoa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja olen jo nelikymppinen nainen. Ap

Ei haittaa jos on hyvät perät.

Itselleni miehet ovat huudelleet haukkuja teini-iästä lähtien, mutta en siltikään ole koskaan välittänyt, mitä he ulkonäöstäni ajattelevat. Rumin nainen on kauniimpi kuin kaunein mies.

Olet jostain omaksunut käsityksen, että naisen velvollisuus on miellyttää miehiä ulkonäöllään.

Kenties äitisi ja isäsi iskostivat sanoillaan ja/tai teoillaan sinuun tällaisen ajattelun? Monille tytöille äidin esimerkki on tärkeä (ei siis välttämättä se, kehottaako äiti suorasanaisesti tytärtään kiinnittämään huomiota ulkonäköönsä vaan sekin, jos äiti itse hössöttää omasta ulkonäöstään). Etenkin jos isän antama palaute tyttärelle/äidille/muille naisille vahvistaa tällaista mielenmaisemaa.

Lisäksi kaikki juorulehdet hössöttävät aina bikinikunnoista, julkkisnaisten ulkonäöistä, meikkauksesta, hiuksista jne. ja elokuvissa ja tv-sarjoissa naisnäyttelijät ovat paljon vahvemmin tirkisteltävinä kuin miehet (jotka eivät ole niin vahvasti katseen kohteina kuin toimijoina) jne., niin kyllähän sitä pitää pystyä olemaan aika lujaluonteinen, jos ei anna sen vaikuttaa itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Olet jostain omaksunut käsityksen, että naisen velvollisuus on miellyttää miehiä ulkonäöllään.

Kenties äitisi ja isäsi iskostivat sanoillaan ja/tai teoillaan sinuun tällaisen ajattelun? Monille tytöille äidin esimerkki on tärkeä (ei siis välttämättä se, kehottaako äiti suorasanaisesti tytärtään kiinnittämään huomiota ulkonäköönsä vaan sekin, jos äiti itse hössöttää omasta ulkonäöstään). Etenkin jos isän antama palaute tyttärelle/äidille/muille naisille vahvistaa tällaista mielenmaisemaa.

Lisäksi kaikki juorulehdet hössöttävät aina bikinikunnoista, julkkisnaisten ulkonäöistä, meikkauksesta, hiuksista jne. ja elokuvissa ja tv-sarjoissa naisnäyttelijät ovat paljon vahvemmin tirkisteltävinä kuin miehet (jotka eivät ole niin vahvasti katseen kohteina kuin toimijoina) jne., niin kyllähän sitä pitää pystyä olemaan aika lujaluonteinen, jos ei anna sen vaikuttaa itseensä.

En ole ap, mutta oma epävarmuuteni kumpuaa todennäköisesti lapsuudesta alkaneesta ja läpi nuoruuden ja varhaisaikuisuuden jatkuneesta valtavasta itseinhosta. En katsonut vuosiin itseäni peilistä, en pystynyt. Koska katsoin itseäni inhoten, ajattelin, että kaikki muut näkevät minut samalla tavalla. Minulla oli ihan tavallinen, hyvä perhe ja lapsuus. Olin hyvin arka, enkä koskaan lapsuudessa tai nuoruudessa saanut masennukseen terapiaa tai apua. Se oli kauheaa kestää yksin.