Lue keskustelun säännöt.
Traumamenneisyys ja rakkaudettomuus
13.11.2020 |
Lapsena olen elänyt väkivaltaisessa kodissa. Fyysinen väkivalta oli läsnä muutaman vuoden, mutta henkistä väkivaltaa (mitätöimistä, haukkumista, häpäisyä) oli siihen asti kun muutin kotoa pois. Isäpuoli ei siis rakastanut minua millään tavalla ja hänellä on paljon narsistisia piirteitä. Aikuisena olen tosin kipuillut paljon enemmän sitä, että äitini ei puolustanut koskaan, vaikka häneen väkivalta ei tietääkseni ole kohdistunut ja sisaruksista vain minuun. Biologinen isäni ei halunnut tavata minua, mutta kasvatti yhden isomman sisarukseni. Ilmeisesti erosi myös äidistäni, kun kuuli että on raskaana. Koulukiusaamistakin oli koko ala-asteen, eli oikein missään ei ole ollut turvallinen olo.
Myöhemmin seurustelin miehen kanssa, joka oli välinpitämätön, ei arvostanut minua lainkaan ja kaikki muut asiat menivät edelleni.
Nyt tuntuu että traumat ovat niin syvällä että ei niistä ikinä pääse. Terapiassa olen käynyt pari vuotta, mutta koen olevani peruuttamattomasti viallinen. Miten voi oppia rakastamaan itseään jos sitä ei ole keneltäkään koskaan saanut? Ptsd-oireetkin ovat pahentuneet koko ajan sen jälkeen kun olen alkanut aikuisena prosessoimaan menneisyyttä.
Kommentit (2)
Täällä yksi kipuileva myös samoilla taustoilla. Onnistuin kuitenkin löytämään ihan tuurilla valtavan hienon kumppanin, mutta hän menehtyi sairauteen 20 vuoden yhdessäolon jälkeen. Tämä pilasi oman elämäni lopullisesti. Sen jälkeen lähinnä tavannut järkyttävän huonoja hyväksikäyttäjämiehiä enkä enää usko mihinkään. En itseeni, miehiin, ihmisiin, tulevaisuuteen, rakkauteen. Olen vain, en elä. Yksin elelen, duunissa käyn ja muut ajat lähinnä luonnossa olen. Siellä koen olevani sopivanlainen, muuten en. En jotenkin sovi enää mihinkään enkä varsinkaan parisuhteeseen kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että, halaisin jos voisin! Itselläni on samanlainen tilanne ja samat tuntemukset ollut aikoinaan, mutta nykyään jo paljon parempi olo. Se paranemisprosessi on todella hidas, eikä sitä voi erityisesti hoputtaa ja kiirehtiä. Mulle oli aikoinaan hyötyä "Tunne lukkosi"-kirjan lukemisesta. Ja tietenkin terapiasta. Minullakin pstd-oireet pahenivat jossain vaiheessa prosessia, ja kuulemma kuuluu asiaan. Ei se helppoa tietysti ole, mutta se on merkki siitä, että asia menee eteenpäin (eikä taaksepäin).
Valtavasti tsemppiä!
T: samalla matkalla itsekin edelleen