On surullista miten vaikea erityislapsen on saada ystäviä .(

Ni eipä tämä kovin helppoa ole erityisaikuisellekaan. Aika yksinäisyyteen tuomittuja me erityisihmiset olemme.

Erityisaikuisena ystävien saaminen on vielä vaikeampaa, oikeastaan mahdotonta.

Ei se kuule helpota aikuisenakaan! Olet hylkiö iästä riippumatta.

Millainen hän on ystävien kanssa? Facebookista ehkä löytyisi, kun kerrot jossain ryhmässä että olette ystäviä vailla. Meidän perhe muuttaa pian ja niin olen itse ajatellut tehdä, että jos lapset ei itse löydä ystäviä alan verkostoitumaan ja etsin niitä. Niin olen tehnyt ennenkin.

Ei tarvi olla mitenkään erityinenkään kun niitä ystävyyssuhteita ei vain synny. Olemme liian sisäänpäin kääntynyt ja varautunut kansa.

Niin. Ehkä jostakin toisesta erityislapsesta löytyisi ystävä helpoiten. Ns ei-erityiset eivät taida kovin oitkään ja säännöllisesti jaksaa kavereina näitä erityisiä vaan mennä viipottavat omissa porukoissaan. Ikävää mutta näin se vaan on.

Yhdellä kaverillani on tietääkseni ihan normaali poika joka on kuitenkin äärettömän ujo ja sulkeutuva, toiset lapset kun tekee tuttavuutta menee mykäksi ja juoksee pois. 7vuotias. Ei ole muita leikkikavereita kuin serkku ja pikkuveli.

Ihmiset on oikeasti tosi hyväntahtoisia kun kuulevat että joku lapsi on yksinäinen. Se täytyy vaan tuoda jossain rohkeasti esiin että näin on päässyt käymään. Voisin itsekin ihan hyvin tavata omien lasten kanssa tuollaisen lapsen ja kokeilla jos tulisivat juttuun. Facebookin erilaiset äitiryhmät varmaan toimii tähän.

Ikävä kyllä vaikka vanhemmalla riittäisi ymmärrystä  siihen että hänen lapsellaan on erityislapsi  ystävänä niin tämä lapsi itse väistämättä ärsyyntyy ja kyllästyy toisen häröilyyn. Etenkin adhd-lapset osaa olla helkkarin rasittavia. 

Reippaasti vaan erityislasten vanhempien yhdistyksiin mukaan touhuamaan, ja sitä kautta sitten niitä kavereita tai edes perhetuttuja saanee. "Tavallisia" lapsia ei kannata yrittää, harva jaksaa toisen erityisyyttä. Facebookista ens alkuun haeskelet ryhmiä.

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kyllä vaikka vanhemmalla riittäisi ymmärrystä  siihen että hänen lapsellaan on erityislapsi  ystävänä niin tämä lapsi itse väistämättä ärsyyntyy ja kyllästyy toisen häröilyyn. Etenkin adhd-lapset osaa olla helkkarin rasittavia. 

Suurimmalla osalla adhd-lapsia on kyllä ystäviä, että äläpä nyt höpsi.

Muista v ammaisista löytyy varmaan.

Muistan, kun lapsena yritin ystävöidä monenkin sellaisen kanssa, jota nykyään varmaan sanottais erityislapsiksi. Näyttivät yksinäisiltä, ja äiti oli sanonut mulle, että ketään ei saa jättää yksin.

Se meni poikkeuksetta pieleen. He halus olla mun kanssa juu, mutta sitten kun yritin saada isompaan porukkaan niin ei nää halunnut. Eikä ne halunneet olla toistensakaan kanssa.

Aika iso uhraus olis 7- 11 vuotiaalta uhrata kaikki muut kaverinsa ja kiinnostuksen kohteensa yhden erityisen vuoksi. Minusta ei siihen ollut, sorry vaan.

Vierailija kirjoitti:

Muista v ammaisista löytyy varmaan.

Ei niille kelpaa toiset va mmaiset.

Näitä erityisiä voisi myös auttaa kehittämään sosiaalisia taitojaan. Lapseni on sosiaalinen ja avoin ja tutustuu helposti kaikenlaisiin lapsiin. Heidän luokallaan on kaksi lasta, jotka ovat vähän omituisen oloisia, todella ujoja ja hiljaisia ja aina yksin. Kenties joku diagnoosikin. Mutta kun oma lapseni tai joku kaverinsa yrittää näitä saada leikkimään, eivät tule. Jos tulevat kadulla vastaan ja lapseni sanoo ”moi”, menevät äitinsä taakse piiloon. Ei kukaan väkisin voi hakea leikkimään ja yksinhän nämä erikoisemmat väkisinkin jäävät kun eivät tule porukkaan mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kyllä vaikka vanhemmalla riittäisi ymmärrystä  siihen että hänen lapsellaan on erityislapsi  ystävänä niin tämä lapsi itse väistämättä ärsyyntyy ja kyllästyy toisen häröilyyn. Etenkin adhd-lapset osaa olla helkkarin rasittavia. 

Tämä. Vaikka vähän karkeasti ilmaistu, niin tämä.

Voin kertoa oman lapsen kokemuksesta, että tavallinen lapsi väsyy sen erityisen jatkuvaan, noh, erilaisuuteen. Kun mikään ei suju normaalisti, terve lapsi ei halua kauaa jatkaa tukihenkilönä olemista. Ja sitähän se on, kahden normaalin lapsen yhdessäolo ja leikki on parhaimmillaan mutkatonta ja rentoa, erityislapsen kanssa se on yleensä sen sietämistä että koko ajan joku takkuaa.

Lapseni luokkakaverin vanhempi tuli tässä taannoin kommentoimaan miten ihanaa oli, että heidän erityisensä oli saanut meidän tytöstä kaverin. Kun meidän lapsi on niin rauhallinen ja mukava. En sanonut mitään, en vaan pystynyt. Lapsi oli aivan puhki joka päivä monta kertaa oven taakse ilmestyvää, takertuvaa ja määräilevää, pienestä hermostuvaa luokkakaveriaan. Meidän oli lopulta pakko sanoa, että tämä vapaa-ajalla kaveeraaminen loppuu nyt.

Ymmärrän, että erityislapsella on rankkaa. Mutta kukaan normaali ei ole velvollinen heitä sietämään yhtään sen enempää kuin on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Näitä erityisiä voisi myös auttaa kehittämään sosiaalisia taitojaan. Lapseni on sosiaalinen ja avoin ja tutustuu helposti kaikenlaisiin lapsiin. Heidän luokallaan on kaksi lasta, jotka ovat vähän omituisen oloisia, todella ujoja ja hiljaisia ja aina yksin. Kenties joku diagnoosikin. Mutta kun oma lapseni tai joku kaverinsa yrittää näitä saada leikkimään, eivät tule. Jos tulevat kadulla vastaan ja lapseni sanoo ”moi”, menevät äitinsä taakse piiloon. Ei kukaan väkisin voi hakea leikkimään ja yksinhän nämä erikoisemmat väkisinkin jäävät kun eivät tule porukkaan mukaan.

Se ei ole ihan niin helppoa kehittää lasta pois ujoudesta. Helpottaisihan se varmasti. Omalla lapsellani on selektiivinen mutismi, eikä pysty puhumaan kovin yllättävissä tilanteissa, mutta tuttujen kanssa on ihan normaali. Hän on aina ollut kyllä ihan suosittu kavereiden kesken.

Up

Up

Jos lapsi ei kykene oman ikätasonsa mukaisiin kaverisuhteisiin, olisiko apua nuoremmista kavereista? Kaikista oleellisin juttu kuitenkin on, miten erityislapsi kohtelee kavereitaan ja miten ottaa huomioon kaverin toiveet. Jos huonosti, kaikkoaa kaveritkin. Usein myös ne erityislapsikaveritkin.