Lue keskustelun säännöt.
En jaksa miehen läheisyydentarvetta
05.10.2020 |
Miehellä on itsestään riippumatta tullut vaikea kausi menossa (ongelmia sukulaisten kanssa). Tämä vaihe on kestänyt jo kuukausia ja hakee turvaa minun läheisyydestäni. Kyse ei ole edes seksistä vaan siitä että koko ajan pitäisi vaan saada rutistas mua kainalossa. Kuulostaa naurettavalta mutta ahdistaa kun mies makaa ihan lamaantuneena ties kuinka monetta kuukautta sohvalla ja ruinaa koko ajan viereen. Haluan takaisin sen reippaan, aikaansaavan ja fiksun miehen, nykyinen reppana ruikuttaja herättää lähinnä sääliä. Kaikki kiinnostus seksiin on itseltäni mennyt kun mies vaan makaa masentuneena. Miten muut on selvinneet tällaisista kausista?
Kommentit (20)
Missä on empatia? Et sovi vaimoksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä on empatia? Et sovi vaimoksi
Empatia kuluu. Viimeistään kun itse alkaa oireilla kun toisen nuppi on ollut kasassa tarpeeksi pitkään niin empatiaa ei enää löydy. Oma empatia riitti kolmeksi vuodeksi. Sen jälkeen oli pakko jättää toinen kun alkoi käydä oman mielenterveyden päälle.
Vierailija kirjoitti:
Onko käynyt lääkärillä ja kysynyt apua lääkityksestä?
Rauhoittavia tai lääkekannabista voisi varmasti kokeilla, niin olo kohenee.
Yleensä lääkäriltä ja lääketieteeltä saa apua tuollaisissa vaivoissa.
Voimakkaita unilääkkeitä niin unet menee kuntoon ja sitten rauhoittavia päiväksi niin ei murehdi mistään ja on ihan diu dau.
Halailee vaikka sohvantyynyä sitten niin.
Sitä varten lääkärit ja lääkkeet on.
Auttaisiko, jos ehdottaisit miehelle jotain yhteistä tekemistä ja/tai ihan vaan kertoisit olevasi huolissasi hänen passiivisuudestaan ja muutoksestaan?
Vaikuttaako siltä että mies on masentunut, vai vaan uupunut tämänhetkisistä vaikeuksista? Onko niille odotettavissa loppua?
Outoa. Ymmärrän jonkunlaisen läheisyydentarpeen tuossa asiassa, mutta en sitä, että toinen roikkuu ja leikkii vauvaa.
Minulla oli aikanaan miesystävä, joka alkoi myös harrastamaan tuota aina saadessaan jostain negatiivista palautetta, esimerkiksi töistä. Aikani sitä kestin, mutta sitten meni hermot. Kun iso mies haluaa minut suurinpiirtein jo istumaan paikalla ollessaankin viereensä, niin vähänkö alkoi ketuttamaan. Yritin jutella hänelle ja yritin saada hänet menemään kavereiden kanssa vaikka ryyppäämään, mutta ei, mies halusi vain möllöttää vierellä, kiinni ja käsi kädessä. Pari kuukautta sitä katsoin ja sitten alkoi ahdistaa ihan hirveästi. Jätin hänet ja ikävä ei iskenyt kertaakaan, vaan helpotus.
Sinuna ap lähtisin itse pihalle ja mies saisi tulla perässä jos tulee. Jos ei tule, niin maatkoon ja eläisin normaalisti arkeani muuttamatta. Mitään sääliseksiä en antaisi, se on ihan syvältä. Voit auttaa vain rajallisesti ja sen jälkeen miehen pitää itse ryhdistäytyä. Jos ei ryhdistäydy, niin mieti tulevaisuutta. Onko se sitä mitä sinä haluat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin lopeta sinä tuo minäminäminä -ruikutus. Keskustele miehesi kanssa äläkä hauku sitä täällä. Selkeästi tarvitsee nyt tukea ja se nyt vaan on puolison tehtävä olla tukena myötä- ja vastoinkäymisissä, muistatko? Mitä jos yrittäisit suhtautua häneen empaattisesti, hänhän ON kuitenkin puolisosi?
Empatia kului loppuun jo tältä aamulta tähän ketjuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Outoa. Ymmärrän jonkunlaisen läheisyydentarpeen tuossa asiassa, mutta en sitä, että toinen roikkuu ja leikkii vauvaa.
Minulla oli aikanaan miesystävä, joka alkoi myös harrastamaan tuota aina saadessaan jostain negatiivista palautetta, esimerkiksi töistä. Aikani sitä kestin, mutta sitten meni hermot. Kun iso mies haluaa minut suurinpiirtein jo istumaan paikalla ollessaankin viereensä, niin vähänkö alkoi ketuttamaan. Yritin jutella hänelle ja yritin saada hänet menemään kavereiden kanssa vaikka ryyppäämään, mutta ei, mies halusi vain möllöttää vierellä, kiinni ja käsi kädessä. Pari kuukautta sitä katsoin ja sitten alkoi ahdistaa ihan hirveästi. Jätin hänet ja ikävä ei iskenyt kertaakaan, vaan helpotus.
Sinuna ap lähtisin itse pihalle ja mies saisi tulla perässä jos tulee. Jos ei tule, niin maatkoon ja eläisin normaalisti arkeani muuttamatta. Mitään sääliseksiä en antaisi, se on ihan syvältä. Voit auttaa vain rajallisesti ja sen jälkeen miehen pitää itse ryhdistäytyä. Jos ei ryhdistäydy, niin mieti tulevaisuutta. Onko se sitä mitä sinä haluat?
Jaahas, puhelin oli korjannut yhtä sanaa jutussani, eli olin kirjoittanut, että mies halusi jo paskalla istuessaankin minut viereensä, niin alkoipa kuvottamaan.
Lääkäriin, lääkkeitä, terapiaa hän tarvitsee. Masentunut tai muulla tavoin mielenterveysongelmainen ei välttämättä itse ymmärrä tilannettaan. Aivokemia sekaisin. Tee palvelus teille molemmille ja patista lääkäriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toimitat miehen lääkäriin. Ei kukaan jaksa vetelystä päiväkausia katsella. Omanikin on välillä kovin takertuvainen, mutta yleensä reipastuu kunnon kokohieronnan jälkeen. En ole maailman empaattisin ihminen ja hän tietää sen.
Ja sun pitää saada heti kaikki miehen huomio kun on sukusi kanssa ongelmia?
En voi uskoa että olet tasapuolinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat aika epäempaattiselta. Puhu miehen kanssa, että miten pääsisi eteenpäin ja anna läheisyyttä.
Itseä on jopa lamannut enemmän epäempaattinen puoliso kuin kriisi itsessään. On vaikea toipua, kun toinen vittuilee vieressä.
Minusta olisi kiva vain halia. Ja vielä kivempaa jos se samalla auttaa toista masennuksessa ja päivästä eteenpäin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En suosittele heti lääkkeiden syömistä elämän kriiseihin. Ne kuuluvat elämään, niistä on hyvä puhua ja setviä ne auki.
Eihän siinä ole mitään järkeä, että kun ahdistaa ja masentaa, niin heti ruetaan popsimaan pillereitä, luullen että ne vievät ongelmat pois. Eivät vie.
Päinvastoin: pillereiden haittavaikutukset ovat usein suuria, ja kohta sulla onkin lisää ongelmia, johtuen niistä pillereistä.
Minulla on vaimo, joka on myös masentunut. On ollut lomautettuna keväästä saakka ja loppua ei näkyvissä. Tosin oli iloinen siitä kun ei tullut toimeen työkavereiden kanssa. Olisi ollut hyvä sauma tehdä kesällä opinnot loppuun ja valmistua, muttei jaksanut kun makasi koko kesän sängyssä ja valitti työasioista ja siitä kun haluaisi uuden työn. Sanoin että valmis tutkinto auttaa työnhaussa, tee se nyt loppuun. Minä kyllä hoidan kodin ja lapset, kuten olen tehnytkin. Nyt on kiukutellut kun koko elämä menee hukkaan ja kotona on sekaista ja sottaista. Itsellä kun ei oikein riitä energia käydä töissä, tehdä ruokaa, siivota ja hoitaa lapsien lisäksi saamatonta sohvaperunaa. Koetan olla syyllistämättä, mutta hankalaa on kun naiselta tiskit jää pöydälle ja paperitollot tippuvat maahan ja sitten maristaan kun on sottaista??
Ymmärrän oikein hyvin sitä kun empatia kuluu. Been there, done that.
Nyt hän haluaa eron. Olen jo samaa mieltä. On helpotus meille molemmille. Vain lapset mietityttää, miten ne ottaa asian. Vaimosta ei ole niistä huolehtimaan. Ei varmasti saa aamulla ruokaa pöytään ja kouluun. Ei saa itseäänkään ylös ennen puolta päivää. Puhuu kuitenkin että siasi paremmat tuet ja voisi ottaa rennosti, ei tarvitsisi käydä töissä... Miten tässä nyt auttaa häntä, kun ei voi itse ottaa mitään vastuuta tai tehdä mitään? Päinvastoin, kotona syöttiporsaana eläminen mahdollistaa sluibailun. Yksin asuessa joutuisi ainakin käymään kaupassa ja siivoamaan itse. Ehkä saisi vähän säännöllisyyttä elämäänsä? :(
Mitäpä luulet kummalla tavalla saat sen reippaan ja aktiivisen miehen nopeammin takaisin, tukemalla vai haukkumalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa. Ymmärrän jonkunlaisen läheisyydentarpeen tuossa asiassa, mutta en sitä, että toinen roikkuu ja leikkii vauvaa.
Minulla oli aikanaan miesystävä, joka alkoi myös harrastamaan tuota aina saadessaan jostain negatiivista palautetta, esimerkiksi töistä. Aikani sitä kestin, mutta sitten meni hermot. Kun iso mies haluaa minut suurinpiirtein jo istumaan paikalla ollessaankin viereensä, niin vähänkö alkoi ketuttamaan. Yritin jutella hänelle ja yritin saada hänet menemään kavereiden kanssa vaikka ryyppäämään, mutta ei, mies halusi vain möllöttää vierellä, kiinni ja käsi kädessä. Pari kuukautta sitä katsoin ja sitten alkoi ahdistaa ihan hirveästi. Jätin hänet ja ikävä ei iskenyt kertaakaan, vaan helpotus.
Sinuna ap lähtisin itse pihalle ja mies saisi tulla perässä jos tulee. Jos ei tule, niin maatkoon ja eläisin normaalisti arkeani muuttamatta. Mitään sääliseksiä en antaisi, se on ihan syvältä. Voit auttaa vain rajallisesti ja sen jälkeen miehen pitää itse ryhdistäytyä. Jos ei ryhdistäydy, niin mieti tulevaisuutta. Onko se sitä mitä sinä haluat?
Jaahas, puhelin oli korjannut yhtä sanaa jutussani, eli olin kirjoittanut, että mies halusi jo paskalla istuessaankin minut viereensä, niin alkoipa kuvottamaan.
No minä jo ajattelin että mitä hittoa naiset hakeutuvat parisuhteisiin jos miehen läheisyydessä oleminen on pahinta myrkkyä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vaimo, joka on myös masentunut. On ollut lomautettuna keväästä saakka ja loppua ei näkyvissä. Tosin oli iloinen siitä kun ei tullut toimeen työkavereiden kanssa. Olisi ollut hyvä sauma tehdä kesällä opinnot loppuun ja valmistua, muttei jaksanut kun makasi koko kesän sängyssä ja valitti työasioista ja siitä kun haluaisi uuden työn. Sanoin että valmis tutkinto auttaa työnhaussa, tee se nyt loppuun. Minä kyllä hoidan kodin ja lapset, kuten olen tehnytkin. Nyt on kiukutellut kun koko elämä menee hukkaan ja kotona on sekaista ja sottaista. Itsellä kun ei oikein riitä energia käydä töissä, tehdä ruokaa, siivota ja hoitaa lapsien lisäksi saamatonta sohvaperunaa. Koetan olla syyllistämättä, mutta hankalaa on kun naiselta tiskit jää pöydälle ja paperitollot tippuvat maahan ja sitten maristaan kun on sottaista??
Ymmärrän oikein hyvin sitä kun empatia kuluu. Been there, done that.
Nyt hän haluaa eron. Olen jo samaa mieltä. On helpotus meille molemmille. Vain lapset mietityttää, miten ne ottaa asian. Vaimosta ei ole niistä huolehtimaan. Ei varmasti saa aamulla ruokaa pöytään ja kouluun. Ei saa itseäänkään ylös ennen puolta päivää. Puhuu kuitenkin että siasi paremmat tuet ja voisi ottaa rennosti, ei tarvitsisi käydä töissä... Miten tässä nyt auttaa häntä, kun ei voi itse ottaa mitään vastuuta tai tehdä mitään? Päinvastoin, kotona syöttiporsaana eläminen mahdollistaa sluibailun. Yksin asuessa joutuisi ainakin käymään kaupassa ja siivoamaan itse. Ehkä saisi vähän säännöllisyyttä elämäänsä? :(
Tunnen myös tuollaisen ihmisen. Ja voin kertoa, että täysin on mahdollista elää siivoamatta koskaan. Ja kaupasta saa kyllä mikroruokia, niin että kun kerran viikossa tuo niitä lastin, ei tarvitse kokatakaan. Suhtaudun siis epäilyksellä tuohon elämän säännöllisyyteen, mitä tuossa kaavailet. Pirullisia tilanteita, masennukset.
Masentunut voi olla todella saamaton.
Joo