Lue keskustelun säännöt.
Miksi on hyväksyttyä kommentoida hiljaisia kuin heitä ei olisi?
24.09.2020 |
Varsinkin kouluaikana tätä esiintyi, ja viimeisimmässä työpaikassanikin.
Vihaan sitä, että minusta puhutaan "selkäni takana" suoraan edessäni. Kaikissa vanhempaintapaamisissa toistuvat lauseet "on se Saara aika hiljainen tyttö", "olisi hyvä Saaralle rohkaistua vähän kun on niin ujo".
Yksillä synttäreilläkin kaikki minulle ennestään tuntemattomat lapset saivat hepulin aina, kun sanoin jotain ("mitä, se puhui!!") Joo, en puhunut kovin kun en tuntenut kuin päivänsankarin.
Työpaikalla skenaario toteutui niin, että kaksi ylemmässä asemassa olevaa ottivat puhutteluun ja ihmettelivät hiljaisuuttani tai kun olin vaikuttanut poissaolevalta/torjuvalta jossain kokouksessa.
Tässä vaiheessa alkaa miettiä, onko vika oikeasti minussa. Olenko hankala ihminen jos en pälpätä ja hymyile aina? Työni teen hyvin, mutta sillä ei tunnu olevan yhtä suurta merkitystä. Tällä hetkellä olen työtön, enkä uskalla hakea mihinkään koska tuntuu etten tule kelpaamaan ja häpeän jatkuvasti sitä, millainen olen.
Kommentit (4)
Et kuulu 'in'-porukkaan, joten piikittelysi on viihdettä "in"-porukalle, ihan normaalia, kieroille kaveriporukoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, lapsena tuo oli arkipäivää. Vielä aikuisenakin se sattuu. Työni olin aina hoitanut todella hyvin, olen nopea ja oma-aloitteinen. Harjoittelussa hoitoalalla ohjaajani ei suostunut antamaan kiitettävää arvosanaa, koska olen liian hiljainen, mitään muuta huomautettavaa ei ollut. Ja siis en höpötellyt muiden hoitajien kanssa, työhön liittyvät asiat tietenkin puhuin kuten asiaan kuuluu. No, nyt menestyn ihan muulla alalla, ei ole työkavereita joille tarvitsisi jutella.
Itse en jaksa enää edes välittää. Olen tälläinen ja se siitä. Tykkään olla hiljainen. Fiksut ymmärtää ja vihaajat vihaa.
Olen huomannut samaa, lapsena useammin mutta vieläkin joku kokee tarpeelliseksi huomautella