Lue keskustelun säännöt.
Miten suhtautua tapaamisia peruuttaviin ystäviin
12.02.2009 |
Kukin meistä joutuu silloin tällöin peruuttamaan tapaamisiaan.
Mutta mitä tehdä ystäville, jotka kerta toisensa jälkeen sopivat tapaamisesta ja soittavat viime tingassa kysellen, että olisinko todellakin pahoilani, jos siirrämmekin tapaamisen johonkin toiseen ajankohtaan - väsyttää nyt niin pirusti tai muuta vastaavaa.
No eipä tuossa mitään. Paitsi että olen tietenkin järjestänyt itse aikaa tapaamiselle, kenties kieltäytynyt toisesta tapaamisesta. Ja pikkuhiljaa alkaa suhtautua sovittuihin treffeihin sillä mielellä, että "emme kuitenkaan tapaa".
Ei kiva tunne.
Miten te hoitaisitte tilanteen? Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (13)
Minä olen joskus ollut tuollainen ystävä. Olin vakavasti masentunut mutta yritin peittää sen kaikilta. Saatoin maata koko päivän ahdistuneena sängyssä. Itkin ja haudoin itsemurhaa. Ns. hyvinä hetkinä saatoin sopia tapaamisia kavereiden kanssa ajatellen, että kyllä minä pystyn menemään. Mutta kun tuli se päivä jolloin olisi pitänyt tavata niin se tuntui vaikealta. en halunnut näyttää pahaa oloani, häpesin ja vihasin itseäni. oli helpompi sanoa että sori, ei käykään ja käykö joskus muulloin. nuo perumiset vain tosin pahensi oloani, minua harmitti kun tiesin että kaverista ei tunnu varmaan kivalta viimetinkaan peruminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
moni hapeaa,eika uskalla kertoa leimautumisen pelosta,ja haukkujen pelosta,
koska omassa suvussakin on niita ketka pitaa tata laiskuutena -jopa oma siskokin muuten.....ennenkuin naki ohjelman masiksesta,ja sanoi meidan serkulle, -ei se xxxxxx sittenkaan ole laiska-.
joo ja kummitati kuka on rempsea ja viisas nainen ja tarkea,niin sanoi konkreettisesti taman kliseen - xxxxx,nosta nyt itseas niskasta kiinni...-
silloin ei naurattanut mutta nyt naurattaa... niin helppoa jos se olisi niin
eihan tassa olisi mittan hataa,etta jos vain voisi paattaa -nostan niskasta
ja tulen terveeksi...- eihan diapetestakaan sairastava paase ilman hoitoja
eteenpain,laakkeet pitaa olla kutne monessa muussakin taudissa,niin usein
keski vaikeassa ja vakavassa kasittaakseni aina laakitys...
jos on diabetes, tai verenpaine tauti jnpp jnpp, ne ymmrretaan etta silloin kehon fysiikka ei toimi kunnolla,mutta sita ei ymmarreta etta masennus johtuu aivojen kemiatason epatasapainosta... en minakaan uskaltanut sanoa pitkiin aikoihin vahankaan sellaiselle kaverille keta jannitin,etta on masis.
se ei ole mikaan tekosyy,vaan meikalaisten on TODELAKIN vaikea paasta valilla ylos sangysta, tai liikkeelle.... kuvitelkaa ette saisitte jokun lamaannus pistoksen
ja ette paase liikkumaan. itse olen pitkaan jo tehnyt niin etten lupaa sataprosenttisen varmaksi,vaan varmistan ajan viela muutamaa paivaa ennen,.
te keita kiinostaa googlettakaa,mielenterveyden keskusliitto
Ja sit lähetti tekstiviestii perään. Myöhem
min kuulin että hän kärsi masennuksesta.; mikä toki oli ymmärrettävä "tekosyyy" mutta olisi kiva että jos ollaan ystäviä niin voisi kertoa ja olisin voinut auttaa. Mutta tää suoritusyhteiskunta mikä suomessa on niin tekee toisen ihmisen aidon lähestymisen niin hankalaksi. Loppujen lopuksi emme ole enää ystäviä
Nyt en ota huomioon sitä jos syynä on masennus tms. Mutta mulla on myös muutamia sellaisia ystäviä, jotka peruu suunnilleen joka kerta sovitun tapaamisen. Ja syynä on esim. se, että 4-v poikani ei haluakaan lähteä tai jotain yhtä älytöntä. Mulla lapset ei päätä keitä ystäviä minä tapaan. Jos en saa lasta hoitoon niin tottakai lapsi lähtee mukaan (yleensä siis lähtee), halusi tai ei. Nytkin yksi kaveri on ollut tulossa käymään marraskuusta asti, vieläkään ei ole käynyt. Molemmat ollaan äitiyslomalla. Viikottain hän sopii tapaamisen, jonka sitten peruu. Viime aikoina en ole edes kutsunut kylään enkä ehdottanut, että "joku toinen kerta sitten".
Aiemminkin mulla on tällainen vastaava ystävä ollut ja hänen kanssaan jätin lopulta kaiken yhteydenpidon. Nyt on mennyt 10v eikä olla oltu missään tekemisissä, asutaankin nykyään eri puolilla suomea. Nyt kuulin yhdeltä yhteiseltä ystävältäni, että tämä "peruja" oli ihmetellyt, että olenkohan minä suuttunut hänelle :-) Joo, kymmenen vuoden jälkeen häntä on ruvennut mietityttämään... :-)
Mun mielestä ystävyys on aina kahden kauppa eikä sen hoito saa olla vaan toisen harteilla. Minäkin masennuksen läpikäyneenä arvostan ystäviäni todella korkealle ja pyrin aina pitämään ystävyyden puolta. Mutta yksinään en ystävyyytä rupea kannattelemaan.
Minulla on hiukan tuota viimetingassa perujan vikaa. Olen ihan hemmetin pahoillani, että perun tapaamisia, haluaisin todella tavata rakasta ystävääni, joka on minulle tärkeämpi kuin edes arvaakaan, mutta olen niin kauhean väsynyt koko ajan.
Kun tulen töistä rojahdan sohvalle, nukun siinä jonnekin kymmeneen ja menen sitten sänkyyn jatkamaan unia. En jaksa siivota, en jaksaisi käydä kaupassa, näkisittepä missä siivossa asuntoni on... viikonloppuisinkaan en kykene mihinkään.
En ymmärrä tätä väsymystä, tämä ei ole normaalia.En ole laiska ihminen, joskus sain aikaan paljonkin. Pitäisi kai käydä lääkärissä, mutta kun en jaksa...
Odottaisin, että kaveri sen tekee. Ja jos taas tulee peruutus, en enää sopisikaan mitään. Ystävyys on aika kallisarvoinen asia, eikä sitä voi kohdella huonosti jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta meilläpäin, minä teen ohareita :( mieheni on yrittjäjä ja aina töissä. josku en ole saanu autoa, vaikka olisi sovittu auton olevan minulla. kolmen lapsen kanssa liikkuminen, täältä korvesta ei helppoa. ja muita esteitä on myös tullut. raivostuttaa ja suututtaa,, vaikka kaverit sanovat ymmärtävänsä,,,
Väsymykseen en ole koskaan vedonnut :) Menen sovittuihin tapaamisin jos vain pääsen :)
että onhan se harmi, kun ei tavatakaan, kun olin niin odottanut tätä ja järjestänyt kaikki menoni niin, että tapaamisemme onnistuu.
Jos et itse saa sanottua totuutta, niin ehkä kaverisi olettaa, että sullakin on aikaa mielin määrin niin kuin hänelläkin, ja ettei sillä oikeesti oo mitään väliä, vaikka tapaaminen siirtyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odottaisin, että kaveri sen tekee. Ja jos taas tulee peruutus, en enää sopisikaan mitään. Ystävyys on aika kallisarvoinen asia, eikä sitä voi kohdella huonosti jatkuvasti.
Joskus ystävällä voi olla vaikea vaihe elämässä, ja siloin hyvä ystävyys voi hetken olla "hyllyllä". Mutta jos jatkuvasti perutaan kun "ei nyt oikein huvita", niin antaa olla vaan...
että onhan se harmi, kun ei tavatakaan, kun olin niin odottanut tätä ja järjestänyt kaikki menoni niin, että tapaamisemme onnistuu.
Jos et itse saa sanottua totuutta, niin ehkä kaverisi olettaa, että sullakin on aikaa mielin määrin niin kuin hänelläkin, ja ettei sillä oikeesti oo mitään väliä, vaikka tapaaminen siirtyy.
Itse asiassa jätin tämän juuri tänään sanomatta. Pitääpä alkaa harjoitella, ettei jää sanomatta seuraavalla kerralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta emme ole tavanneet enää vuosiin. Onneksi on myös niitäystäviä, jotka tulevat paikalle, kun sovitaan.
Itse asiassa jätin tämän juuri tänään sanomatta. Pitääpä alkaa harjoitella, ettei jää sanomatta seuraavalla kerralla.
Kun mietit valmiiksi eri vaihtoehtoja mitä sanot missäkin tilanteessa, niin sitten toden tullen et jää sanattomaksi, etkä toisaalta tule sanoneeksi mitään liian ilkeää, mitä katuisit myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sit lähetti tekstiviestii perään. Myöhem
min kuulin että hän kärsi masennuksesta.; mikä toki oli ymmärrettävä "tekosyyy" mutta olisi kiva että jos ollaan ystäviä niin voisi kertoa ja olisin voinut auttaa. Mutta tää suoritusyhteiskunta mikä suomessa on niin tekee toisen ihmisen aidon lähestymisen niin hankalaksi. Loppujen lopuksi emme ole enää ystäviä
ja ko ystävä sen vuoksi tuleekin tapaamiseen, niin mitäs sitten?
Silloinhan hän oikeastaan puolestaan "uhrautuu" minun vuokseni. Eikä sellainenkaan tapaaminen ole mukava.