Anteeksipyynnön merkitys?

Paras ystäväni sanoi yllättäen, että hänen mielestään olen arvoton luuseri, jossa ei ole mitään mitä voisi kunnioittaa. Luottamus ystävyyteen romahti hetkessä, kun hän paljastuikin näin syvimmät ajatuksensa minusta. Tuntuu tosi kurjalta. Toisaalta surettaa sen takia, että viihdyin hänen seurassaan niin hyvin ja luulin että välimme ovat lämpimät ja läheiset puolin ja toisin. Surettaa myös sen takia, että tietenkin uskon hyvän ystävän arvioon minusta ja tuntuu kurjalta havaita, että joo tosiaan olen kurja luuseri ja hän kulkee ihan toisella tasolla elämässään. Vaikea myöntää itselleen totuutta, ja tämä tiedon hyväksyminen se vasta vaikeaa onkin. En pysty enää olemaan luottavaisena hänen seurassaan, vaan oma alemmuuteni häneen nähden on koko ajan käsin kosketeltavana läsnä. Yhdessäolo on nykyisin väkinäistä enkä saa siitä itselleni enää iloa. Menetettyä ystävyyttä suren ja tunnen itseni oikeastaan aika yksinäiseksi ja hyljätyksi.
Olen tyhmästi odottanut, että jospa hän huomaisikin, että olen sittenkin ihan ok ja hänen arvionsa olisi väärä. Ja hän korjaisi sanomisiaan. Se parantaisi kaiken. Saisin arvoni takaisin, ja voitaisiin olla ystäviä jälleen. Mutta miksi hän niin tekisi, jos oikeasti arvostaa itsensä hyvin paljon minun yläpuolelle? En edes haluaisi mitään feikkianteeksipyyntöä, vaan ainoastaan sen, mikä on hänen todellinen näkemyksensä. Vaikka sitten ennemmin pysyn arvottomana luuseri, jos se kerran on hänen mielestään totuus minusta. Masentava lausunto silti.
Mites te minut nyt haukkuisitte?