Kokemattomien ihmisten selviytyminen parisuhteissa

Olishan se hyvä että toinen on tehnyt ne hölmöimmät mokat jo jonkun toisen kanssa, että ymmärtää millaisella kohtelulla/kunnioituksen puutteella/nalkuttamisella/kontrollointihulluudella ero tulee vastaan.

Vähän hölmöltä tuntuisi alkaa aikuista ihmistä opettaa.

Oen jo yli 30 vuotias, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa. Elän kuitenkin toiveissa ja kuvitelmissa, että mahdollisesti vielä saattaisin olla. Joskus olen kyllä aatellut, että olenko "jo" liian itsenäinen ja varmasti myös itsepäinenkin, että mihin minä oikeastaan ketään kumppanikseni tarvisenkaan.

Mutta samasta syystä myös saatan aatella, että olisin hyvä kumppani. Minulla kun ei ole liian tiukkoja raameja, jotka kumppanini tulisi täytää.

Kuitenkin, koska myös tiedän tulevani oikein hyvin toimeen, ainakin suurimmalta osin nauttien sekä iloiten sinkkudestani minulla ei ole myöskään kiire saada yhtään keätän kumppanikseni vain siksi, että voisin sanoa eläväni parisuhteessa.

Luotan ja uskon, ehkä sinisilmäisesti, että kohtaan ja löydän kumppanini jos niin on tarkoitettu, ellei niin jatkan elämistäni sinkkuna. Olisiko se oikeasi niin kamalaa, jos eläisin loppuelämänikin sinkkuna? ja jos olisi niin miksi?  

No ainakin kannattaa puhua tarpeeksi. Minulla on yksi tuttu, joka vasta kolmenkympin korvilla löysi ensimmäisen naisystävän ja nyt heillä on lapsikin. Usein olemme pyytäneet heitä tai kaveriporukan miehet miestä erilaisiin illanistujaisikn tms. mukaan. Eivät ole tulleet, miehet syyttävät naista kaikesta.

Muutaman kerran tavatessa olen harmitellut naiselle, etteivät ole päässeet johonkin, niin ei tuo mies ole edes kertonut, että on pyydetty. Ei varmaan kerro miesten illanistujaisistakaan. Luulee, että toinen suuttuu, jos lähtee johonkin. Ja nyt kaverit inhoavat uutta naista turhaan.

Tämähän se pelottaa, ja on pelottanut niin paljon, että olen lykännyt sen ensimmäisen parisuhteeni etsimistä jatkuvasti vain pidemmälle ja pidemmälle. Nyt kun yli 35-vuotiaana olen viimein päättänyt, että erinäisten elämäntilanneongelmien ja henkilökohtaisen kasvun seurauksena olen valmis yrittämään ja etsimään, niin silti takaraivossa on juuri se, että miten voi kaksi niin täysin erilaista elämää elänyttä ihmistä sopeutua olemaan keskenään? Onko se tarpeeksi, että on vetovoimaa, kiinnostusta, samankaltaisia arvoja ja kaikkea muuta, jos toisella on vain teoreettinen tieto siitä miten parisuhde ja yhdessäolo toimii, kun taas toinen on elänyt ja kokenut kaiken tuon mun tapauksessa, jopa yli kahdenkymmenen vuoden ajalta? 

Lienee myös niinkin, ettei kokematon halua todella kokenutta kumppania. Ei suuri parisuhdekokemus ole välttämättä mikään hyve. Monesta "kokeneesta" huokuu sellainen tietynlainen kovuus ja kylmyys. Liika kokemus ei kaunista, nämä eivät ole urheilukilpailut.

Minä olin 28- vuotias kun tapasin aviomieheni. Olin sitä ennen ikisinkku, enkä ollut edes käynyt ikinä treffeillä. Minua oli lapsuudessa pojat kiusanneet, ja jäi miespelko.

Mieheni taas oli ollut kihloissa kaksi kertaa, ja seurustellut kolmen eri naisen kanssa.

Mies oli minua vanhempi.

Meillä synkkasi loistavasti. Ollaan toistemme sielunkumppaneita, viihdytään hyvin yhdessä. Mies lopetti kaikki harrastuksetkin kun viihtyy kotona niin hyvin. Olen yrittänyt aktivoida miestä, mutta se tykkää minun ja lastemme seurasta niin paljon, että on sellainen kotihiiri. Mies myös on todella kiintynyt minuun, vanhemmiten vaan korostuu. Minä tarvitsen itse välillä omaa tilaa, joten käyn vapaa-ajalla urheilemassa.

Seksisuhteiden määrällä ja yhdessä asumisella ei ole mitään tekemistä keskenään. Jos on asunut pitkään yksin ja on piintyneitä tapoja, joista ei halua missään tilanteessa joustaa, niin silloin tulee ongelmia. Ihan samoin tulee ongelmia, jos on asunut vuosia eri ihmisten kanssa yhdessä, mutta on piintyneitä tapoja, joista ei halua joustaa missään tilanteessa. Se on joskus melkoista tasapainottelua, että saadaan tilanne, jossa kumpikin voi hyvin.

Minä aloitin ensimmäisen oikean parisuhteeni 30-vuotiaana. Kaksikymppisenä olin suhteessa parin kuukauden ajan, eli kokemus parisuhteista oli siis käytännössä olematonta. Tapasin kolmekymppisenä miehen, jolla oli pitkä ja vakava parisuhde takana. Meidän suhteemme on kohta kestänyt vuoden ilman suuria ongelmia. Paljon olen joutunut tekemään töitä itseni kanssa ja alkuun oli vaikea tottua siihen, että on tietyllä tapaa riippuvainen toisesta ihmisestä ja haavoittuva ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen. Itselle kaikki suhteessa on uutta ja ihmeellistä ja kieltämättä välillä nousee pieni harmi siitä, että kumppani on jo käynyt läpi jonkun toisen kanssa elämän isoja asioita. Yritän kuitenkin olla miettimättä asiaa liikaa ja keskittyä meidän onnelliseen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Tämähän se pelottaa, ja on pelottanut niin paljon, että olen lykännyt sen ensimmäisen parisuhteeni etsimistä jatkuvasti vain pidemmälle ja pidemmälle. Nyt kun yli 35-vuotiaana olen viimein päättänyt, että erinäisten elämäntilanneongelmien ja henkilökohtaisen kasvun seurauksena olen valmis yrittämään ja etsimään, niin silti takaraivossa on juuri se, että miten voi kaksi niin täysin erilaista elämää elänyttä ihmistä sopeutua olemaan keskenään? Onko se tarpeeksi, että on vetovoimaa, kiinnostusta, samankaltaisia arvoja ja kaikkea muuta, jos toisella on vain teoreettinen tieto siitä miten parisuhde ja yhdessäolo toimii, kun taas toinen on elänyt ja kokenut kaiken tuon mun tapauksessa, jopa yli kahdenkymmenen vuoden ajalta? 

Osittain voin samaistua kirjoittamaasi. On jokseenkin helppoa "lykätä" sitä kumppanin etsimistä vedoten siihen, että ei osaa eikä pärjää parisuhteessa. Osittain uskon sen olevan tottakin, koska onhan se aika iso harppaus hypätä täysin kokemattomana sellaisen kyytiin, jolla on jo vuosien kokemus toisen ihmisen kanssa elämisestä parisuhteessa, ja hän myös tietää melko hyvin miten ne sukupuolivärkit pelaa, itse kun on pääasiassa käyttänyt vehkeitään virtsaamiseen.

Tuntuu jotenkin tyhmältä edes ajatella, että miten moni teini-ikäinenkin on ihan valovuoden jo edellä esimerkiksi minua, tai sitten jotain muuta samassa tilanteessa olevaa kohtalotoveria. Omalla kohdallani olen jo heittänyt kirveen kaivoon, enkä enää sinällään jaksa edes elätellä toiveita sen suhteen, että koskaan mitään parisuhteeseen viittaavaakaan tulisin kokemaan, enkä enää oikeastaan edes hirveämmin välitä, koska olen jo niin tottunut siihen tiettyyn "yksinäisyyteen", joka seuraa sitä kun ei ole kumppania. Eipähän tarvitse sen kummemmin pohtia menemisiään ja tulemisiaan, tai rahan käyttöään. Ajoittain toki tulee se ajatus takaraivoon, että "entä jos kuitenkin", mutta sitten herää siihen todellisuuteen, että ei se nainen elämääni väkisin yrittämällä tule, tulee jos on tullakseen, ja jos ei tule niin siihen on jo osannut varautua. Ja kuten todettua, tuntuu jokseenkin mahdottomalle ajatuksellekin ottaa kiinni sitä kehityseroa parisuhdeasioissa normaaleihin ihmisiin. 

Päänsisäisiä juttujahan nämä on, mutta vaikka saisi ne ajatuksensa jokseenkin kuriin, että kelpaan tällaisena kuin olen, niin ne henkiset tuhot voivat olla sitä suuremmat kun/jos ei sitten kelpaakaan kun on ensin kovan työn jälkeen itselleen uskotellut toisin. Ei voi voittaa jos ei ota riskiä, mutta onko se riski sitten kuitenkaan ottamisen arvoinen?

Terveisin Naispelko27

Vaikeuksia tulee varmasti, päästää toinen lähelle ja muuttaa omia piintyneitä tapoja. Vaikeaa voi olla myös tietää milloin joustaa ja milloin pitää pintansa. Mutta kuten elämässä yleensäkin yhdessä puhumalla ja tekemällä niistäkin pääsee yli ja ympäri. Jos tietää ja tuntee itsensä voi olla myös vaikeaa löytää kumppani joka yltää tälle tasolle, enkä tarkoita mitään ulkonäköjuttuja. Nuorena ottaa vaan sen ekan joka tulee vastaan ja vaikuttaa kivalta. Ei se suhteessa oleminen kuitenkaan mitään ydinfysiikka ole, niin ei kannata jäädä pelon takia yksin. Ja kannattaa miettiä niitä omia kriteerejä suhteelle, ettei luovu itsestään, mutta ei myöskään liian jyrkästi hylkää kaikkia muita ihmisiä.

Selviytyminen? Parisuhteessa kuuluu olla hauskaa ja mukavaa. On melko helppo tehdä kompromisseja, kokemusta tai ei, jos tilalle saa hauskaa ja mukavaa yhdessäoloa. Ei se parisuhde mikään suoritus ole, mistä kuuluu selviytyä. Silloinhan yksinolo on parempi,jos suhteesta on tollaset tunteet.

Oudosti niputat asioita yhteen kokeneisuudesta. Itsellä esim on lapsi, mutta ei monta parisuhdetta takana. Mulla on siten paljon kokemusta toisen huomioonottamisesta ja vastuusta ym., mutta ei parisuhteen asioista viime aikoina. Ei se niin ole, että joillain on kaikki kokemus kaikesta ja jotkut ei tiedä mistään mitään.