Tajusin tänään ettei parisuhteellani ole enää mahdollisuuksia...

anteeksi mutta pakko saada tämä ikävä asia jotenkin ulos omasta päästä, olo on jotenkin niin tyhjä ja surullinenkin..



Tänään todella ymmärsin, että meidän perheemme tulee hajoamaan, ei ole enää äitiä, isää ja kivoja lapsia vaan vai äiti ja lapset ja isä joka tuskin kovin paljoa tulee lasten elämään vaikuttamaan..



Kaikki on päällisin puolin hyvin, työtä riittää ja leipää, asunnossa on tilaa, vauvakin kasvoi taaperoksi. Ongelma on mieheni, hänen pääkoppansa ja sen sisus. Tai kaikkeen vaikuttaa miehen lapsuus, miten on silloin tullut kohdelluksi. Tiedän siis syyn miksi hän on sellainen kun on ja olen asian kanssa jaksanut elää, lasten ja ihan itsenikin takia, toki olen puhunut, puhunut ja puhunut miehelle mutta minkäs teet kun toisella ei ole halua muuttua eikä näe omassa itsessään mitään vikaa. Narsistisia luonteenpiirteitä on ainakin keittiöpsykologin mittapuun mukaan diagnoosiksi asti=)

.





olen aina ajatellut, että mieheni rakastaa minua omalla tavallaan, tiennyt ettei koskaan rakasta kuten minä häntä, että en koskaan ole minä tai lapsetkaan hänen elämänsä ykkönen vaan aina on työ tai kaverit tai mikä tahansa muu tärkeämpää. En halua mitään marttyyrin viittaa enkä kaipaa sääliä enkä sättimistä ettei kenenkään pidä sallia itseään vähäteltävän tms. Ihan omista itsekkäistä syistä olen elämääni mieheni rinnalla elänyt.



Mutta tänään oikeasti vasta tajusin, että ihan aikuisten oikeasti olen miehelleni täydellisesti yhdentekevä, minun tunteillani, millään mikä liittyy minuun ei ole mitään merkitystä. Että olen rakastanut, tuhlannut parhaat vuoteni ja tehnyt lapset, ihmiselle joka ei välitä minusta pätkän vertaa..

Se tuntuu kyllä kurjalta, olo on jotenkin niin ontto ja outo, en osaa kuvailla..

Ja tunnen, etten edes lasten vuoksi jaksa elämää mieheni rinnalla, vailla sitä vähääkään hellyyttä jota olen saanut..

Tietäen, että ukko milloin vain vaihtaisi minut toiseen joka vain voisi nämä minun päivittäiset askareeni hoitamaan.. tosin väitän, etti aivan helpolla sellaista löydä, päälle kunsaa todella rasittavan anopin=) Mutta jo se ajatus, että vaihto onnistuisi ihan lennossa niin........



No, kolmetoista vuotta elämästä ei nyt niin paha menetys ole, olenhan saanut neljä ihanaa lasta ja voihan se aurinko vielä paistaa risukasaankin. ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin;O



Sisulla ja omalla huumorillani olen ennenkin selvinnyt ja selviän tästäkin vaikkei mikään herkkuhomma tule olemaan. ja kesään saakka on vain pakko kestää ettei lasten tarvitse vaihtaa koulua kesken lukukauden.

ja kyllä, ukkoni joutaa romukoppaan, siitä en väitä vastaan.

Rakas se silti olisi.....



Mutta kiitos, helpotti saada purkaa..