Sosialististen tilanteiden pelko, yliopisto ja aineenopettajan pedagogiset opinnot

Olen parikymppinen nainen ja oireilen sosialististen tilanteiden pelkoa niin voimakkaasti, että jouduin pitämään lukion jälkeen parin vuoden terapialle omistetun tauon opinnoistani. Hain välivuosien jälkeen yliopistoon ja pääsinkin helposti sisään ja ajattelin, että yliopistossa voin vetää kuvitteellisen suojakaavun päälleni niin ettei kukaan huomaa minua tai invalidisoivaa jännitystäni.

Olin niin väärässä. Pari esitelmää ja päivittäistä nälkää (en uskalla mennä kanttiiniin) nähtyäni ymmärrän, että olen väärässä paikassa. Oikeammin; oikeaa paikkaa ei olekaan.

Ja mitä tein? Provosoiduin ja hain sivuaineoikeutta aineenopettajan opintoihin. Jippijaijei, feikkasin varmaan silkasta paniikista soveltuvuuskokeessa niin lahjakkaasti, että sain uskomattoman korkeat pisteet. Ja tässä sitä maataan lamaantuneena, tulevana aineenopettajana.

Sanokaa, että pärjään. Tai ei, sanokaa että en pärjää, koska paniikki näköjään saa minut suoriutumaan terapeutinkin hämmästykseksi mallikkaasti. Sanokaa myös, että mahtuu sinne opejen joukkoon kummajaisiakin, jotka ovat samastuttavia ja hauskoja takellessaan sanoissaan ja punastellessaan kirkkaina ja hehkuvina.

Jännittää, ahdistaa, paniikki. Mitähän tästäkin tulee, ja toisaalta: mikä on pahinta mitä voi tapahtua?