Jos ei ollenkaan pääse rakkaan ihmisen kuolemasta yli, pitäisikö hakea jotain apua vai ajatella, että tällaista tämä nyt vain on?

On aivan normaalia olla pohjattoman surullinen, normaalia itkeä joka yö ikäväänsä vuoden päivätkin, ja toisinaan sen jälkeenkin. Ehkä sen epänormaalin raja on siinä, jos työkyky ja kyky suoriutua normaaliarjesta eivät ota palautukseen, tai jos ajatukset ovat niin mustia, ettei omaa elämää enää haluaisi jatkaa.

1 jatkaa: ja tosiaan, en väitä, etteikö "lievemmilläkin oireilla" voisi hyötyä ammattiavusta.

Seurakunnat järjestävät vertaistukeen pohjautuvia sururyhmiä. Suosittelen lämpimästi. Surusta pitää saada puhua.

Hyviä kommentteja tärkeään aiheeseen. Ihan hyvin voisi käydä psykologin tai sairaanhoitajan juttusilla jos tuntuu siltä ettei saa tarpeeksi levähdystaukoja surun keskellä. Yleensä ensimmäisten kuukausien jälkeen tulee hetkiä jolloin jaksaa jo vähän hymyilläkin, jopa nauraa. Jos näin ei käy, tai nämä hetket alkavat kadota, hakisin ammattiapua. Samoin jos on lakkaamatonta syyllisyyttä tai pitkittyviä traumaoireita (säikkymistä, pelkotiloja, aistien turtumista), ulkopuolinen apu on tarpeen.

Vertaistuki on maailman parasta terapiaa. Toki, jos löytää hyvän psykologin, tai psykiatrin, niin hyvä sekin. Muttta itse pidän vertaistukea parhaana mahdollisena. He ymmärtävät, mitä käyt läpi, ei ole yhtä ainoaa tapaa surra.

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnat järjestävät vertaistukeen pohjautuvia sururyhmiä. Suosittelen lämpimästi. Surusta pitää saada puhua.

Nuo ryhmät taitavat olla out of question, kun se edesmennyt henkilö ei ollut omaiseni.

Ap

Ratkesin ryyppäämään ja siitä on jo vuosia. Psykologikäynnit oli yhtä tyhjän kanssa, ei ne keskustelut tilannetta mitenkään muuttanut. Millään ei ole enää mitään merkitystä, joten antaa mennä vaan.

Kuinka monta vuotta surusi on kestänyt häiritsevänä?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta surusi on kestänyt häiritsevänä?

Puoli vuotta. Ennenkin on tuttuja kuollut, mutta en ole todellakaan ennen surrut näin paljon, enkä oikein tiedä onko tämä normaalia. Välillä ajattelen jo päässeeni pahimman yli, mutta sitten huomaan taas, etten olekaan.

Ap

Vertaistuesta voi olla suuri apu.

Netistä löytyy foorumeita ja myös livenä on omia vertaistukiryhmiä surua käsitteleville. Siitä voi olla enemmänkin apua kuin yksilöterapiasta, ja tulee halvemmaksi.

Suru voi kestää vuosia ja oma kokemukseni on, että oikein läheisen ihmisen menetyksestä ei täysin parane koskaan. Siitä jää arvet samoin kuin vaikka isosta tapaturmasta. Läheiset ihmiset ovat tavallaan osa ihmisen persoonaa, eikä yhden ihmisen jättämää aukkoa voi kukaan muu korvata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta surusi on kestänyt häiritsevänä?

Puoli vuotta. Ennenkin on tuttuja kuollut, mutta en ole todellakaan ennen surrut näin paljon, enkä oikein tiedä onko tämä normaalia. Välillä ajattelen jo päässeeni pahimman yli, mutta sitten huomaan taas, etten olekaan.

Ap

Anna itsellesi lupa surra niin kauan kuin surettaa, suo surullesi aikaa.

Jäin myös aikanaan ilman vertaistukea, koska ystävänsä menettäneille ei ryhmiä ollut. Menetys oli kuitenkin pahempi kuin muutaman lähiomaiseni menettäminen on ollut, se halvaannutti henkisesti. Kyllä minulla meni yli vuosi aika sumussa, hiljalleen surun sävy vähän muuttui. Vasta ihan parina viime vuonna olen huomannut, ettei vuottani rytmitäkään hänen syntymä- ja kuolinpäivänsä.

Olen tosi pahoillani menetyksestäsi ja toivotan sinulle voimia surun poluilla kulkemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta surusi on kestänyt häiritsevänä?

Puoli vuotta. Ennenkin on tuttuja kuollut, mutta en ole todellakaan ennen surrut näin paljon, enkä oikein tiedä onko tämä normaalia. Välillä ajattelen jo päässeeni pahimman yli, mutta sitten huomaan taas, etten olekaan.

Ap

Puoli vuotta on tosi lyhyt aika surun käsittelyyn. Voi hyvin mennä vuosi tai ylikin, että niitä lohduttomia hetkiä tulee. Kyllä se vähitellen lähtee helpottamaan ja elämä jatkuu. 

Jos on varaa terapiaan, siitä voi toki olla apua. On myös terapeutteja, jotka erikoistuvat suruun.