Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehen välinpitämättömyys tulevaa vauvaa kohtaan
28.01.2009 |
En oikein osannut muotoilla otsikkoa osuvaksi, mutta tässä tulee tarina miehestäni...
Olen jo kolmatta kertaa raskaana, kaikki lapset toivottuja molemmilta puolelta. Sama tyyli on toistunut jokaisessa raskaudessa, enkä enää tiedä miten suhtautua mieheen joka tuntuu raskausajat olevan niin kovin välinpitämätön masuvauvaa kohtaan. Ensimmäisesta lapsesta osasi enemmän näyttää ilonsa, ja (muistaakseni) oli melko tietoinen jopa raskausviikoista millä oltiin menossa. Mutta toisin oli toisessa ja nyt tässä kolmannessa raskaudessa. Miestäni ei kiinnosta (ei osaa???) puhua tulevasta vauvasta juurikaan, kun taas itsellä vauva on kovasti mielessä ja yritän miehellekin jutella kaikkea "turhanpäiväistä" tyyliin millaista tulee vauvan kanssa olemaan ja muuta sellaista. Onko tää nyt sitten vaan jotain naisten höpötystä, jota miehet ei oikeasti osaa?
Muistan selvästi toisessa raskaudessa, kuinka niin monesti tuntui pahalta kun mies ei koskaan itse halunnut koettaa masun päältä kun vauva potkii, ei silittää pullottavaa massua tms. Ei se sitä varmaan harrastanut ekassakaan, mutta toisessa raskaudessa itkin ja puhuin siitä miehelle kuinka sen välinpitämattomyys sattuu minuun. Koko raskaus tuntui siltä, että olen yksin sitä vauvaa odottamassa. Mieheni pyysi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä mitä ajattelen, mutta silti toimet eivät muuttuneet. Ja tässä kolmannessa raskaudessa olen päättänyt etten puhu asiasta sille mitään kun ei kerta tajua!!!
Mies on muuten ollut todella hyvä ja rakastava isä lapsillemme. Raskausaikana se ei vain lapsesta tunnu välittävän. Vai eiko se vain osaa näyttää? Luulisi että senkin olisi kiva edes joskus tuntea ne potkut jotka pistää koko mahan heilumaan :)
Nyt nautin siitä että meidän suloinen esikoislapsi haluaa jatkuvasti koettaa kun vauva potkii, haluaa kuulla vauvajuttuja ja antaa pusuja masulleni. Mitään tuollaista hellyyttä en saa mieheltäni enkä ala enää kerjäämään. Voi jopa olla etta jos kovasti kerjäisin ja tulosta alkaiskin tulla, epäilisin ettei ne hellyydet vauvaa kohtaa tule kuitenkaan sydämestä asti, vaan vain mun mieliksi...
Nyyh. Surettaa vaan vieläkin niin kovasti tämä. Onko minulla kohtalotovereita, vai onkohan tämä suorastaan ainutlaatuista? MITä teen tuon miehen kanssa vai annanko olla ja jatkaa samaan tyyliin? Kiitos kommenteista!
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva kasvaa naisen kohdussa, on osa naista koko pitkän raskauden. Nainen elää koko ajan vauvan odotusta, juttelee, silittelee, tuntee vauvan joka solullaan. Miettii joka tilanteessa myös vauvaa.
Entäpä mies? Mies katsoo koko pitkän odotusajan vierestä, kun vaimon fyysinen olemus muuttuu, kun vaimo käpertyy yhä enemmän seurustelemaan tulevan vauvan kanssa, kun vaimo puhuu lähes pelkästää vauvasta, suunnittelee, miettii... Miehelle vauva ei ole vielä "todellinen", se on jotain mitä tapahtuu X-kuukauden kuluttua, sitten kun vauva syntyy.
Jotkut miehet kai innostuu odotuksesta (ainakin ekasta), mutta kyllä ainakin omassa lähipiirissä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että toisen ja useamman lapsen odotus on enemmän "naisen hommaa". Ok, vauva on toivottu ja rakastettu SYNTYMÄN JÄLKEEN, mies haluaa vauvan kyllä. Ei meilläkään mies jaksanut toisella kerralla mahalla jutella ja siltellä eikä kokeilla potkuja, kuin pakotettuna ;) Ja silloin toki teki sen mun mieliksi. Eikä varmasti ollut kärryillä raskausviikoista!
Mies on mahtava isä. Niin esikoiselle kuin kuopuksellekin. MIes on hoitanut, sylittänyt, syöttänyt, vaihtanut vaippoja ja tehnyt ihan kaikkea mitä nyt vain vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä. Sitten kun he ovat syntyneet.
Äidin ja vauvan side syntyy siitä hetkestä kun nainen saa tietää olevansa raskaana. Isän ja vauvan siitä, kun isä näkee vauvansa ensimmäisen kerran ja saa hänet syliinsä. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?
Itse 2xisänä, ehkä kohta 3xisänä kerron, kyllä se mahassa oleva möykky liikuttaa eniten ensimmäisellä kerralla. Kun kaikki on uutta ja ihmeellistä, toisella kerralla saatta vielä jotakin uutta esiintyä mistä innostua. Mutta kolmannelta kerralta tuskin enää mitään mullistavaa uuttaa ja viehättävää irtoaa. Ei se inhoa ole, eikä vihaa/välinpitämättömyyttä. Se on rutiinia. Etenkin jos raskausien väli on vielä lyhyt! Me miehet vain olemme sellaisia.
(ei ainakaan minun miehelläni ollut, kun esikoista kohtaan)
välillä se tuntui pahalta.
kuinka paljon mies käy neuvolassa, että kuulee sydänäänet? tai ultrauksissa kanssasi? Jokaisessa kolmessa? Ehkä yksityiselläkin?
Nämä olleet aina miehelle suuria asioita.
Vaikka toinen lapsi ei ollut niin tärkeä miehelleni raskausaikana rakastaa hän valtavasti poikaa, mutta huomaan silti, ettei niin paljon kun esikoista
Alue: Aihe vapaa
mä odotan nyt viidettä lasta, ja välillä unohdan jopa minä, että olen raskaana.. juu ja ihan toivottu lapsi on. ei vaan olla kumpikaan kovin tunteellisia ihmisiä, siis sitä mahaa kohtaan. minäkin menen sekaisin vasta sitten kun se vauva syntyy, vitsit kun ei jaksais enää odottaa.. mut kesään on niin pitkä aika viel.