Oletko päässyt eroon pakkoajatuksista? Miten?

En ole päässyt, mutta ne ei enää häiritse minua. Katselenniitä ajatuksia ikään kuin ulkopuolisena, mutta ne ei häiritse eikä ahdista minua. Tähän on auttanut lähinnä ikä ja sen verran terapiaa, että ymmärsin että ne on tosiaan VAIN AJATUKSIA, eikä ne vahingoita minua eikä ketään muutakaan, eivätkä pakota minua toimimaan niiden mukaan jos en itse niin valitse. Omat pakkoajatukseni liittyvät suurimmalta osin itsen ja toisten, erityisesti viattomien lasten ja eläinten, vahingoittamiseen. 

Brintellix.

Mutta omat pakkoajatukset liittyivät ehkä enemmänkin kriisiytyneeseen elämäntilanteeseen. En jäänyt syömään lääkettä vuosikausiksi, pakkoajatukset katkesivat jo muutaman kuukauden lääkityksen aikana eivätkä onneksi palanneet.

Kiitos vastauksista. :) Hienoa, että teillä kummallakin on tilanne parantunut, olen iloinen puolestanne. :)

Olisiko muilla lisää kokemuksia?

Setralin. Huomaan, että kun tulee ongelmia yms niin mun aivot alkaa suoltaa näitä pakkoajatuksia. Mutta näin ei käy kun lääkitys.

En oo päässyt kokonaan eroon, koska ne palaa sitten kun olen stressaantunut. Silloin koen tarvetta hokea ääneen tiettyjä vahingollisia asioita ja on vähän työlästä pitää suu kiinni.. Mutta silti ei tilanne oo kovin paha, koska tätä on kestänyt niin monta vuotta että oon oppinut olemaan itselleni kiltti, hellä ja rakastava. Tiedän että ne ajatukset liittyy stressiin, ne on merkki siitä että oon ahdistunut. Joten koetan vastapainoksi lohduttaa itseäni, antaa aikaa, sanon itselleni että "hys hys laps rakas, nyt otat teetä ja menet sohvalle katsomaan leffaa", enkä piiskaa itseäni eteenpäin, vaadi aina lisää ja lisää tai sano että olen surkea luuseri tms.

Ja niin, ne on vaan ajatuksia. Joskus myös sanon niille vastaan, että ei pidä paikkaansa ja älä höpsi, nyt riittää. Nyt ei saa kiusata enempää, se on julmaa.

Vierailija kirjoitti:

En ole päässyt, mutta ne ei enää häiritse minua. Katselenniitä ajatuksia ikään kuin ulkopuolisena, mutta ne ei häiritse eikä ahdista minua. Tähän on auttanut lähinnä ikä ja sen verran terapiaa, että ymmärsin että ne on tosiaan VAIN AJATUKSIA, eikä ne vahingoita minua eikä ketään muutakaan, eivätkä pakota minua toimimaan niiden mukaan jos en itse niin valitse. Omat pakkoajatukseni liittyvät suurimmalta osin itsen ja toisten, erityisesti viattomien lasten ja eläinten, vahingoittamiseen. 

Mulla samanlaisia ajatuksia kun sulla. Mietin sitä kun lapsuudessa joutui äidin kaltoinkohtelemaksi niin se on pahin pelko, että tekisi itsekin niin. Ja siitä ajatuskehä ”pelko, että vahingoittaa jotain viatonta”.

Lue kirja "Kerrasta poikki - vapaaksi pakkoajatuksista ja -rituaaleista"

Vierailija kirjoitti:

Setralin. Huomaan, että kun tulee ongelmia yms niin mun aivot alkaa suoltaa näitä pakkoajatuksia. Mutta näin ei käy kun lääkitys.

Kauanko ajattelit syödä, lopun elämää?

Hakeutukaa KKT-terapiaan (kognitiivinen käyttäytymisterapia) terapeutille, joka osaa hoitaa OCD:ta. Googlatkaa Paul Salkovskis, lainatkaa kirjastosta hänen kirjojaan tai em. suomalainen Kerrasta poikki. Pakko-oireista ei tarvitse kärsiä koko elämää! 

Olen, pysymällä kiireisenä ja miettimällä mitä teen. Mutta korona-ajan etätyö on tuonut niitä takaisin, saan itseni jatkuvasti kiinni siitä että esim lautaset on pinottu väärin ja meinaan korjata niitä oikeeseen järjestykseen yms. Estän itseäni sitten kun huomaan. Voisin järjestellä kaikkea ja tarkistaa että hanat on kiinni jne sen sata kertaa päivässä, jos en puutu mielitekoihini.

T. Oman elämänsä Monica Geller

Tuskin niistä eroon pääsee kun pakkoneuroosi on varmaan osin myös luonteenpiirre. Ei mulla ole edes halua päästä niistä kokonaan eroon. Sä voit rajoittaa niitä karaisemalla itseäsi niitä vastaan esim. hygieniaan liittyvissä järjettömissä pakkoajatuksissa. Sanot itsellesi etteivät bakteerit ja virukset mene käsien ihon läpi. Et vain toimi niiden mukaan. Tai sitten rajaat ne tiukasti kuten vaikka hellan levyjen tarkastelun kotoa lähtiessä. Toistat rituaalin kaksi kertaa, olet varma että ne ovat kiinni ja sitten lähdet kotoa. On tästä pakkoneuroosin tuomasta pakonomaisesta tarkastelusta joskus ollut hyötyäkin.

Mieli unohtaa itse itsensä. Rauhoitu ja kuuntele pilvien ääntä.

Fluoxetin helpotti aikoinaan oireita. Vuoden sitä söin. En päässyt kokonaan eroon, mutta helpompi elää oireiden kanssa kun eivät vie niin isoa osaa elämästä enää. Toki olen myös "opetellut" niistä eroon.

Nyt tosin oireet alkaneet lisääntymään, mutta toivottavasti johtuvat vain stressistä ja näin ollen ohimenevää.

Tsemppiä kaikille asian kanssa taisteleville!

Opettelin kontrolloimaan ajatuksiani meditaation avulla. Huomaan pakkoajatukset, mutten toimi niiden mukaan. Ne ovat vain ajatuksia, eivät määrää minua. Vilkaisen niitä, ja päästän ne jatkamaan matkaa.

Kiitos kaikille vastanneille! Laitoin tuon Kerrasta poikki -kirjan tilaukseen. Meditaatiotakin voisi kokeilla.

Alkuun tuntui, että hoitoon hakeutumiseen ja mahd. lääkitykseen olisi liian korkea kynnys, en ole tarvinnut lääkäriä juuri koskaan elämässäni (joitain tapaturmia ja tietysti hammashoitoa lukuun ottamatta). Viime aikoina oma tilanne on kuitenkin luisunut siinä määrin huonompaan suuntaan, että hakeuduin ammattiavun piiriin. Jospa tässä olisi vielä saumaa iskeä ocd:lle kampoja rattaisiin. :)

Hyvä pointti tuo (pakko)neuroottisuus luonteenpiirteenä. Tunnistan sen ehdottomasti itsessäni ja on siitä ollut elämässä hyötyäkin. Nyt tuntuu kuitenkin, että tällaiset ajatuskuviot ja niitä seuraava ahdistus ovat riistäytyneet käsistä, joten apu on tarpeen.

Tsemppiä tosiaan kaikille näiden asioiden kanssa painiville! Ei tämä helppoa ole.

Mielialalääkkeillä

Edes niiden vastustajat eivät kiistä niiden tehoa tällaisissa häiriöissä.

Vaihtamalla kontrolloinnin aihetta. Kokonaan eroon ei varmaan mahdollista päästä, ainakaan minimiasioista. Itse aloin kontrolloida läksyjen tekoa ja arvosanoja. Nyt kun ei ole mitään, mistä "selviytyä" on siisteysoireet hieman nostaneet päätään, mutta ei tunnu enää sille, että sydän revittäisi rinnasta, jos ei pääse seuran vuoksi "tositoimiin".

Itselläni on ollut lieviä oireita ja ne liittyivät selkeästi lapseni sairasteluun. Oireiden taustalla oli siten huoli ja kyvyttömyys "hallita" tilannetta, käytännössä siis pelko että lapsen oireet uusiutuvat. Kai mieli yritti sitten reagoida tähän hallitsemalla tilannetta ajatuksilla "kun toimit/teet näin, asiat menevät hyvin". Vähän sama kuin syömishäiriössä, kun ei voi hallita elämää, hallitsee syömistään tässä vain vähän eri muodossa.

Todellakin tiedostin ettei tekemilläni toimilla ollut oikeaa yhteyttä tuleviin tapahtumiin ja yritin mahdollisuuksien mukaan ohittaa ne juurikin vain ajatuksina. Joskus ajattelin että ok, teen asian vaikka joskus myöhemmin ja täten sain sen hallitsevuutta vähemmäksi. Ajatukset helpottivat, kun tilanne sairauden suhteen normalisoitui. En koskeaan hakenut asiaan apua/lääkitystä.

Mulle suositteli yksi kokenut lääkäri Anafranil Retard 75mg. Mutta olin silloin liian sekaisin muutenkin ja Escitalopram 10mg yhdessä aiheutti tajuttoman hikoilun niin halusin lääkkeet pois.

Itseapuopasta ja lähetteen saatuani psykologin tapaamista vielä odotellessa ahdistus nostelee välillä päätään. Jos joku haluaa jakaa vielä käytännön vinkkejä tai muuten vaan ajatuksiaan, niin arvostaisin. :)