Voiko parisuhdetta enää pelastaa?

Jos vihaa toista jo niin paljon, että tämän kaikki tavatkin ärsyttää.

- Ruoan mässyttäminen.

- Röyhtäily, possuilu ja pieruhuumori, ruoalla leikkiminen, varsinkin pienten lasten nähden

- Yskiminen niin että räkä roiskuu, ei jaksa laittaa kättä suun eteen

- Kaikki pikkutavat, ne kuuluisat hammastahnatuubin puristamiset ja vessapaperirullan asennot

- Se, että astiat jätetään tiskipöydälle, tai lavuaariin, ei koskaan koneeseen asti.

- Katkeruutta lasten hoitamisesta ja kotitöistä, kaikki naisen vastuulla ja mies kolmantena lapsena 5 vuotta, kauemminkin, luulin että lasten tulon myötä mies ryhdistäytyisi. Ja katkeruutta omasta ajasta, ja sen puutteesta, nukkumisen puutteesta. Mies nukkuu enemmän. Ei anna naisen nukkua. Edes 40 asteen kuumeessa.



Mikä auttaa? Auttaako parisuhdeterapia? Tiedän että moni asia näistä on sitä liian pientä, joka kielii isommista piilevistä ongelmista. Mutta.. kun näistä asioista tulee aina se iso riita.



Vituttaa. Tekis mieli karata jonkin turkkilaisen mattokauppiaan kanssa.

Mut haluan lapset mukaani. Oikeastaan haluaisin oman elämän ilman minkään sortin kakslahkeista säheltäjää, niistä ei oo kun harmia!

Kriisiä on jatkunut ekan lapsen syntymän ensi huuman vaihduttua arjeksi.

Jo sitä ennen oli kiistaa kotitöistä. Mutta mies lupasi muuttua ja varsinkin lasten myötä jakaa kaiken tasapuolisesti ja toisaalta, olihan kotona äitiysloman x 2kpl, jolloinka mies kerkesi tottua "liian hyvään" palveluun. :(

mutta nyt kun ukko muutenkin kypsyttää, niin alkaa noi asiatkin kypsyttämään.

Itse en olisi katsonut tuollaista käytöstä alussa, enkä nytkään.

Ja siis itse olen myös kotona (kaksi lasta koulussa).

Täällä valittaminen ja miehen haukkuminenhan eivät liittoanne paranna/korjaa.

toivoisin todella paljon että voisi. Nimimerkki: Samaa arkea.



PS. Kiitos tosta loppukaneetista, sait mut nauramaan. Mäkin haluaisin karata turkkilaisen mattokauppiaan kanssa tai jotain.

On käyty pari kertaa parisuhdeterapiassa ja mies on saanut kertoa oman puolensa.

Lähinnä se on mennyt sitten siihen että mies lupaa hoitaa oman osuutensa jatkossa. Ja vajaan viikon sitä jaksoikin. Sitten hänellä jaksaminen loppui, ja hän alkoi motkottaa että kaikkiko on hänen vikansa. Kääntää syyt minun päälleni.

Että minä olen syypää itse. Ja että jos hän osallistuu tiskikoneen täyttämiseen ja vessan pesuun kerran kahdessa viikossa, minun pitäisi suorittaa kaikki lamppujen vaihtamiset nyt ja autoakaan ei ole pesty kesän jälkeen kertaakaan, koska tein lakon. Mies sillä ite ajaakin. Sanoipa vaan huomauttaessani, että meen ens kerralla taksilla, kun auto on niin saastainen, että pesisit tän joskus. Niinku se mun tehtävä olisi! Asiasta on keskusteltu ja mies ei sitä suostu tekemään että tarttuisi rättiin.

Ja seksiä ei tee mieli, kun ei tee mieli koskea koko ukkoon, kun olen niin täynnä vihaa.



Että pitikin ottaa tommoinen suoraan äidin helmoista, olen vihainen itsellenikin! Olis pitänyt vaan uskoa äiteetä aikanaan, etten tommoista niljaketta olis huolinut.

siitä että ne osallistuu lastenhoitoon ja kotitöihin :-D

...vaan kolmen vuoden jälkeen ymmärsin, että olen itse elämäni rouva ja voin joko valittaa loppuelämäni, koska olen tehnyt aikoinaan väärän valinnan, joka pilasi koko elämäni tai sitten myöntää virheeni ja elää sellaista elämää, jota haluan. Tein jälkimmäisen valinnan. Ja voin kertoa, että oli mahtava tunne huomata, miten ihanaa elämä on, kun uskaltaa irrottautua taakoista ja elää hyvää elämää ilman jatkuvaa vihan ja katkeruuden tunnetta. Monta vuotta meni yksinhuoltajana ja elämä oli mukavaa ja rauhallista. Ja kun siinä kohtasin vielä miehen, jonka kanssa parisuhde on aidosti tasa-arvoista ja se perustuu aidolle rakkaudelle, niin en voi valittaa, että uskalsin aikoinaan ottaa elämän omiin käsiini.



Tämä oli oma tarinani, ehkä teillä parisuhdeterapia auttaa, mutta jos ei, niin rohkeasti vain uutta elämäntilannetta kohden! Kerran täällä vain eletään! Tsemppiä :)!