Jotain itsesäälissä kieriskelyä tämä kai on

Olen katsellut taas viime päivinä, kun facebookissa on jotain kavereita, joilla on ollu nyt juuri syntymäpäivät lähiaikoina. Tosi monia on muistettu aivan ihanasti. Laitettu kaikkia ylläreitä tai järkätty jotain, vaikka on näitä rajoituksia. Tai sitten jopa sellaisia ettei ole mitään merkkipäivää, mutta joku kaveri lähettää vain kukkia ja toivottaa hyvää viikonloppua.

Mulla oli kans juuri synttärit. Sain kyllä onnitteluja tuolla sosiaalisessa mediassa, mutta en yhtä ainoaa muuta onnittelua. Ei siis kukaan laittanut edes henkilökohtaisesti whatsapissa viestiä. Puhumattakaan, että joku muistaisi jotenkin. Viime vuonna täytin 40 eikä todellakaan kukaan järkännyt mulle mitään ihanaa yllätystä tms. Ei mitään. Ei siis yksikään kaveri laittanut muuta kuin faceonnitteluja.

Jäin vaan miettimään, että mistäköhän se johtuu. Olen itse aina tykännyt ilahduttaa muita ja olen ollut osallisena erilaisiin juttuihin tai sitten ihan vain itse muistanut jotain kaveria. Jokainenhan ilahtuu sellaisesta ja mua ilahduttaa itseäni se, että saan jonkun hyvälle mielelle.

Nyt vaan taas iski jotenkin vasten kasvoja se, että en ole kyllä koskaan kokenut itse mitään sellaista. Muutenkin avioeron jälkeen ylipäätään ihan tavallinen yhteydenpito on loppunut minuun. Ei ne parhaimmatkaan ystävät enää itse pidä mitään yhteyttä. Viiteen vuoteen ei kukaan ole kutsunut mua minnekään. Edes kahville. Jossain kohtaa lakkasin itse tyrkyttämästä itseäni minnekään.

Mulla on ihana mies, joka aina järjestää mulle kaikkea ihanaa yllätystä ja huomioi mua myös arjessa ja on mun paras ystävä. Mutta silti sitä kaipaa välillä muitakin ystäviä.