Lue keskustelun säännöt.
En osaa itkeä läheisen kuolemaa.
26.05.2020 |
En tiedä miksi en, mutta ollut aina näin. Just kuoli tänään perheystävä, joka aika läheinen. Käytiin vanhempien kanssa pari kertaa vuodessa hänen luonaan ja tosi mukava. Äiti eilen sanoi, etten koskaan osaa surra ketään :( En tiedä miksi en?
Kommentit (20)
Osaan itkeä, mutta en osaa koskaan itkeä kenenkään kuolemaa. Harmissani ja hieman masentunut olen, mutta itkeä en pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se mikään läheinen ole jos kävitte kylässä pari kertaa vuodessa.
Tuo riippuu paljon siitä, miten suhtautuu kuolemaan. Jos ei pidä kuolemaan sinällään pahana asiana, niin miksi sitä pitäisi itkeä? Yleensähän nuo itkijät itkevät itsensä takia, koska ovat menettäneet läheisen ihmisen, eivät he sen kuolleen puolesta itke.
Aleksitymia
Suru on hyvin henkilökohtainen tunne. Kukin suree tavallaan. Jos itkeminen ei ole sinun tapasi surra kuollutta, sinun ei tarvitse väkisin yrittää itkeä. Sinulla on oikeus ilmaista suruasi sillä tavalla kuin se on sinulle luonteenomaista. Se, että et itke, ei tarkoita, ettet osaisi surra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en osannut itkeä äidin, isän enkä appivanhempien kuolemaa. Kaipa olen tunteeton ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Ei se mikään läheinen ole jos kävitte kylässä pari kertaa vuodessa.
Asui 400 kilometrin päässä ja siksi ei ollut mahdollisuutta käydä useammin. Lisäksi hänellä oli kissa, josta minulla paha allergia. Siskoni kävi yhtä usein, mutta hän itki tosi paljon kuullessaan hänen lähestyvästä kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en osaa itkeä kuolemaa ylipäätään. Se on ihan normaali elämään kuuluva asia, ja jokaisella edessä joskus. Joskus tietysti järkyttää jos yllättäin joku kuolee, mutta ei se mua itketä. Niin nyt vaan tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Minä en osaa itkeä kuolemaa ylipäätään. Se on ihan normaali elämään kuuluva asia, ja jokaisella edessä joskus. Joskus tietysti järkyttää jos yllättäin joku kuolee, mutta ei se mua itketä. Niin nyt vaan tapahtuu.
Tai ainakaan kukaan sellainen ihminen ei ole vielä kuollut, jonka kuolema itkettäisi sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en osannut itkeä äidin, isän enkä appivanhempien kuolemaa. Kaipa olen tunteeton ihminen.
Hyvä tietää, että on muitakin. En tiedä johtuisiko siitä, koska olen tottunut olemaan niin paljon yksin eikä siksi niin hätkäytä kuolemat? Ystäviä en saanut kuin vasta aikuisiässä. Kouluajan olin lähes täysin yksin.
Kukin suree tavallaan, kukin kaipaa tavallaan. Jokainen suru on omanlaisensa. Vaikka yhtä läheistä tai kaukaista olisit itkenyt, niin esim. sokki voi vaikuttaa niin, että yhtäkkistä kuolemaa ei itke surusta huolimatta.
Osanottoni suruusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rukoilen joka päivä Ylen ja Sanoma Oy:n toimittajien kuolemaa. Tulen olemaan niin iloinen kun näin käy.
Vierailija kirjoitti:
Kukin suree tavallaain, kukin kaipaa tavallaan. Jokainen suru on omanlaisensa. Vaikka yhtä läheistä tai kaukaista olisit itkenyt, niin esim. sokki voi vaikuttaa niin, että yhtäkkistä kuolemaa ei itke surusta huolimatta.
Osanottoni suruusi.
Kiitos. Tuosta yhtäkkisestä kuolemasta tuli muuten mieleen, että en ole koskaan osannut reagoida muutenkaan yhtäkkisiin tilanteisiin vaan hitaampi aina ollut. Voisiko osittain siitä johtua? Ehkä, koska en näe ihmistä viimeisinä hetkinään, en siksi osaa asiaa prosessoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisille itku vaan tulee helpommin. Moni liikuttuu kyyneliin jo pelkistä elokuvista.
Ei surun määrää voi kyynelillä mitata. Kerran vein kukkia nuorena leskeksi jääneelle naapurilleni. Minä itkin, mutta naapuri oli itkenyt kyyneleet loppuun jo. Suuri suru näkyi hänestä, vaikka itkua ei tullut silloin.
Toisaalta olen aina ollut kuoleman vastainen enkä koskaan ymmärtänyt miksi niin täytyy käydä, että kaikki menettävät läheisiään. Tuntuu, ettei siinä oikein ole järkeä. En ikinä ole esimerkiksi tykännyt käydä hautausmailla tai hautajaisissä. Enemmän minussa aiheuttaa kuolemat suuttumusta.
Vierailija kirjoitti:
Toisille itku vaan tulee helpommin. Moni liikuttuu kyyneliin jo pelkistä elokuvista.
Ei surun määrää voi kyynelillä mitata. Kerran vein kukkia nuorena leskeksi jääneelle naapurilleni. Minä itkin, mutta naapuri oli itkenyt kyyneleet loppuun jo. Suuri suru näkyi hänestä, vaikka itkua ei tullut silloin.
Minulle on aina ollut jostakin syystä helpompaa liikuttua kyyneliin Kauniita ja Rohkeita katsoessani, kun siinä joku hahmo menettänyt läheisen ja itkenyt. Silloin monesti olen itsekin lähes itkenyt kunnes ymmärrän, ettei olekaan totta ja tuntunut itsestä hieman hölmöltä. Viimeksi oli näin Hopen itkiessä kuolleena syntynyttä lastaan (tai luuli lapsen kuolleen).
Ap
Kuolema on helpompi käsitellä jos sitä odottaa. Olet jo sisäisesti käsitellyt kyseisen poismenon, joten suru ei ole enää paha. Tämän takia myös esim. vanhojen ihmisten poismenot eivät tule yllätyksenä, koska sitä on voitu jo olettaa vuosikausia ja surutyö siten jo tehty. Sen sijaan vaikka autokolari tai muu äkillinen voi pistää tolaltaan, koska se tapahtuu yllättäin.
No en minäkään vielä ketään vainajaa itkenyt ole, vaikka apea tunnelma hautajaisissa tietysti on.
Ei ole mennyt ketään niin läheistä, että itkeä olisi tarvinnut.
Tätejä, mummo, serkkuja, setä, jahtikavereita, appi, ystävän vaimo...
En pidä ap:aa mitenkään tunteettomana kuvauksen perusteella.
Hyvä ystäväni kuoli. Alkoi suru. Alkoi sellainen musertava tietoisuus, etten enää koskaan näe häntä, etten voi jutella hänen kanssaan kuten ennen... Mikään ei auta. Kannattaako edes kaivata - saati itkeä? Jos tämä kerran oli Luojamme tahto, niin...
Olen oikein miettinyt, korostetaanko esim. Uudessa Testamentissa surua tai rakkaan ystävän kaipausta. Entä miten alkuperäiskansat suhtautuivat kuolemaan ja suruun? Muinaissuomalaiset? Muistan itkijänaiset... Meillä niitä oli Karjalan puolella. Laulaessaan itkuvirsiä he itkivät ja vonkuivat oikein urakalla toistenkin puolesta. Entä luterilaisuus? Kaikki ihmisen puolesta - juhlallisesti ja kunnioittaen.
Hän on mennyt. Hänet kutsuttiin. Takaisin en häntä saa. En yhteisiä hetkiämme, hauskoja ja koskettavia, en muuten kuin nostamalla esiin muistot.
Kaikella on rajansa. Murheellakin. Jos kerran oli Luojan tahto, että rakas puolisoni menehtyi, minun ei auta muu kuin kiittää menneistä, anoa voimia - ja mennä eteenpäin...
Tämän päiväinen perheystävän kuolema oli siis ennakkoon tiedossa jo eilen, koska oli sairaalassa eikä aikaa ollut enää paljon. Ja eilen äiti itki paljon häntä, mutta minä vain apaattisesti aina suhtaudun kaikkeen. Tahallani en sitä tee :( Mitään mielialalääkkeitä en käytä.