Olen 32 ja viime aikoina googletellut paljon peruskouluaikaisia luokkakavereitani

Sinähän olet merkityksellinen ihminen juuri siinä nykyisessä työsuhteessasi. Olet arvokas, siksi sinulla on kyseinen vakityö.

Minusta on naiivia ajatella, että meistä kaikista olisi pitänyt tulla johtajia ja miljonäärejä. Kyllä meitä duunareitakin tarvitaan.

Vakityö ON ylpeyden aihe!

Ja pitää kommentoida muutoinkin tuota. Jos joku ulkopuolinen tarkastelisi elämääni työn, tulojen tai opiskelupaikan perusteella, se antaa vain hyvin marginaalisen kuvan. Raha-asiat minulla on hyvin, mutta se ei tee minusta onnellista. Olen kamppaillut monta vuosikymmentä sairauden kanssa, olen yksinäinen ja onneton. Muidenkin kohdalla: pinta on vain pintaa!

Itse olen tehnyt viime vuosina samaa. Ja tuntuu, että kaikki, siis aivan KAIKKI ovat menestyneet itseäni paremmin. Lukuunottamatta niitä muutamia jotka sekaantuivat huumeisiin tms jo yläaste-/lukioikäisenä ja tekivät itsemurhan. Suurin osa akateemisesti tai vähintäänkin ammattikorkeakoulut käyneitä. Yhdenkään kanssa tosin en ole tekemisissä ollut enää moneen vuoteen joten kaikkea en voi tietää mitä hyvien koulutuksien, suurien tulojen ja onnelliselta näyttävän perhe-elämän takana piilee.. Mutta tuntuuhan se silti hieman surulliselta, itse pärjännyt vain kiikun kaakun, kärsien koko elämäni mielenterveysongelmista, huonosti palkattuja pätkätöitä tehden ym. Terapian ja iän myötä kuitenkin se arvostus omaa itseä kohtaan vielä ehkä löytyy ja voin lopettaa itseni vertaamisen muihin. Olen joutunut ponnistamaan kylmästä ja sairaasta kodista jossa toisella vanhemmalla oli myös alkoholiongelma. Tämä lienee jättänyt jäljet. Tasan ei mene nallekarkit.. Mutta sen jo tiedän, että yhtä arvokkaita meistä on jokainen, ammatillisista tms. muista statuksista riippumatta. Tsemppiä sinulle ja muillekin samanlaisista ongelmista kärsiville!

Juu tiedän tunteen. Minä olen tehnyt samaa ja saanut selville paljon - eräs puoliksi kreikkalainen luokkalaiseni asuu nykyään Kreikassa, toinen joka lintsasi ja käyttäytyi huonosti on nykyään hyvin liikunnallinen, hyväkroppainen ja ilmeisen varakas, kolmas on naimisissa nuoruuden ihastuksensa kanssa (eivät seurustelleet nuoruudessa) ja heillä on lapsia plus omakotitalo, neljäs eli luokan kiusattu "hikipinko" on tätä nykyä lääkäri.

Ja minä taas ruokakaupan kassalla. Jokainen voinee veikata, kuinka usein olen miettinyt samoja asioita kuin aloittaja. Olen kärsinyt masennuksesta jo vuosia, mutta pystyn sentään työni hoitamaan. Mitään muuta en juurikaan.

Kahdeksan vuotta työpaikassa on niin pitkä aika, että alkaa kiinnostamaan mitä ne muut tutut tekee.  Kouluajat saattaa palailla mieleen pitkienkin aikojen kuluttua. Osalla varmasti menee sinua paremmin ja osalla sitten huonommin. Joku on naimisissa, osa eronnut jollakin on jo lapsia ja avioimies on vaihtunut aviovaimoon.  Joskus jo tuossa vaiheessa pienen joukon maallinen taivallus on jo syystä tai toisesta päättynyt. 

Itsellä vähän sama tilanne, en ole kouluaikoja juurikaan muistellut, mutta kun satuin törmäämään nykyisessä asuinkunnassani vanhaan yläasteen luokkakaveriin, josta oli tullut yllätyksekseni puistojuoppo, vaikka oli kouluaikaan kovin alkoholivastainen ja kaikki odotti hänestä suuria. Aloin kohtaamisen jälkeen miettimään mitenköhän niillä vanhoilla yläasteaikaisilla kavereilla ja tutuilla oikein menee ja ehkä tämä oma 8-16 työelämä ei olekkaan niin paha asia.  

Mä olen miettinyt kouluaikojani vähän eri näkökulmasta viime aikoina. Pikkupaikkakuntamme lukiossa ei ollut kovin kannustava meininki kaltaisilleni perusoppilaille. Minulle suositeltiin jatko-opinnoiksi jotain tradenomi-insinöörityyppistä. Minua pidettiin myös huonona englannissa. Minusta tuli kuitenkin DI & KTM. Toinen näistä on suoritettu englanniksi ja muutin USAankin vähäksi aikaa. Minua on jotenkin jäänyt ärsyttämään tuo alisuoriutumiseen ohjaaminen ja haluaisin että opet tietäisi että pärjäsin odotuksiin nähden erinomaisesti. Tuskin tietävät eikä kukaan ole minua varmaan googlaillut.

Olen tehnyt näin myös. Vaikka tiesin toki asian jo ennestään niin oli jotenkin pysäyttävä hetki, kun tajusi, että on jokaista koulukaveriaan suurempi epäonnistuja ja muutenkin turha ihminen. Muut ovat menneet elämässään eteenpäin ja saavuttaneet asioita - joku enemmän kuin toinen. Kun taas itse olen luuseri, joka vielä keski-ikäisenäkin on kaikilta osin samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. En koskaan kasvanut aikuiseksi, en koskaan ottanut vastuuta ja olen vain edennyt epäonnistumisesta luovuttamisen kautta seuraavaane epäonnistumiseen. Pelkkä taakka yhteiskunnalla olen ja tulen aina olemaan. Onneksi en ole enää kenenkään luokkatoverini kanssa tekemisissä ja en joudu kenellekään kertomaan elämästäni. Parempi vain olla eristäytyneenä omassa paskaelämäni luolassa.

Elämässä menestymisen kriteerit ovat kovin suhteellisia.

Minua ja yhtä sukulaistyttöä on aina vertailtu toisiimme. Akateemisesti sukulaistyttö on edennyt elämässään pidemmälle kuin minä. Minä koen kuitenkin onnistuneeni elämässä paremmin kuin hän. Siitä syystä että minulla on onnellinen perhe-elämä, tykkään työstäni ja nautin elämästä. Olen onnellinen. Sukulaiselle taas on ollut vaikeuksia melkein elämän joka alalla. Hän inhoaa työtään. Pikkulapsiaika oli kamalaa. Ilmeisesti hän kärsi raskauden jälkeisestä masennuksesta. Lapset olivat aina kipeitä. Jne jne. Eli vaikka hän on opiskellut pidemmälle kuin minä ja ansaitsee enemmän niin minä olen mielestäni pärjännyt elämässä paremmin koska olen tyytyväinen elämääni.

Ole onnellinen niistä asioista mitkä ovat elämässäsi hyvin äläkä haikaile asioiden perään joiden kuvittelet olevan hyvin jonkun toisen elämässä.

Samaa ikäluokkaa minäkin. Ja olen googletellut kouluaikaisia tyttöystäviäni, joiden kanssa minulla oli sappfolainen suhde.

Vierailija kirjoitti:

Kahdeksan vuotta työpaikassa on niin pitkä aika, että alkaa kiinnostamaan mitä ne muut tutut tekee.  Kouluajat saattaa palailla mieleen pitkienkin aikojen kuluttua. Osalla varmasti menee sinua paremmin ja osalla sitten huonommin. Joku on naimisissa, osa eronnut jollakin on jo lapsia ja avioimies on vaihtunut aviovaimoon.  Joskus jo tuossa vaiheessa pienen joukon maallinen taivallus on jo syystä tai toisesta päättynyt. 

Itsellä vähän sama tilanne, en ole kouluaikoja juurikaan muistellut, mutta kun satuin törmäämään nykyisessä asuinkunnassani vanhaan yläasteen luokkakaveriin, josta oli tullut yllätyksekseni puistojuoppo, vaikka oli kouluaikaan kovin alkoholivastainen ja kaikki odotti hänestä suuria. Aloin kohtaamisen jälkeen miettimään mitenköhän niillä vanhoilla yläasteaikaisilla kavereilla ja tutuilla oikein menee ja ehkä tämä oma 8-16 työelämä ei olekkaan niin paha asia.  

 

Ovatko nimikirjaimesi A.S?

Juuri tuollaisissa asioissa some tekee ihmiset onnettomiksi. Lakkaa googlettelemasta ja keskity parantamaan omaa elämääsi sellaiseksi, että SINÄ olet siihen tyytyväinen. Vaikkapa ihanaan sohvatyynyyn ja kauniiseen maisemaan ikkunasta ja kivaan astiastoon ja siihen, kun nautit kävelylenkistä ulkona ja vaikka ystävän seurasta tai mummolassa käymisestä. 

Itse en katso taaksepäin. Muutin pois kotikunnaltani kun aloitin korkeakouluopiskelut. Nyt on vakituinen työ, terveet lapset ja velaton asunto. Voin satsata aikaa (ja rahaa) siihen mistä eniten pidän; vietän aikaa perheen kanssa. Talvilomalla Lapissa ja kesällä maalla. Arkisin kuskan lapset harrastuksiin.

Itse olen DI. Yksi lukioajan kaveri on KTM, mutta suurin osa hänen omaisuutensa on tullut perinnön kautta. Omat vanhemmat elävät vielä.

Itse olen vähän nuorempi, ( alle 30) mutta mietin todellakin usein miten luokkalaisille varsinkin lukiossa on käynyt. Yläkoulussa olin sellaisessa koulussa missä monet todella hyviä oppilaita ja niinpä luokkalaiseni sieltä ovat monet pärjänneetkin todella hyvin. Lukiossa olikin sitten enemmän sellaista porukkaa, jotka olivat melko tavallisiakin ja eivät niin hyvin pärjänneet. Eli samanlaisia kuin minäkin. Silti aina, kun sitä miettii niin monilla elämässä kaikki todella hyvin. On koulutus ja työ, joillakin perhettä sekä läheisiä muutenkin. Jopa ne joilla silloin oli vaikeaa ovat petranneet paljon. Samalla sitä on itse todella yksinäinen , epäonnistunut, ei pääse opiskeleman, työtön jne joten silloin miettii aina sitä, että jotkut nousevat ja jotkut tippuvat ja itse kuulun niihin, jotka vaan menevät alaspäin.

En silti todellakaan halua valittaa ja minulle on sattunut kaikkea muutenkin. Olin kiusattu aikoinaan pitkään ja yksinäisyys jo silloin tuttua. Niinpä tämä nykytilanne ei yllätä. Silti kyllä se on tavallaan herättynyt pelkoa tulevaisuuteni suhteen ja mietin monesti miten pärjään. Kaiken ei pitänyt mennä näin ja oli vähän eri ajatukset elämästä. Jokainen tietenkin itse vastuussa silti.  Tavallaan se ajatus etten koskaan uskonut kaiken olevan helppoa, mutta en kuitenkaan miettinut kaiken menevän näinkään. Parempi minulle oikeasti on vaan miettiä omaa elämääni ja en halua keskittyä toisiin, kun se on välillä surullista. Samalla itse en voi edes puhua itsestäni jollekin ilman häpeää. Sitten sitä miettii kuitenkin, että kai sitä silti omaa edes jonkun arvon, vaikka ei olisikaan mitään. Muistot yleensäkin noista vuosista ovat aika synkkiä ja kaikkia ihmisiä en hyvällä muistele. Pahoittelut tästä.

Mulla sama juttu, olen sua pari vuotta nuorempi. Jännä nähdä miten ihmisten elämät on menneet. Täytämme tänä vuonna 30, ja tässä iässä tuntuu että elämäntilanne voi olla ihan mitä vain. Osa vielä opiskelee, jotkut on syrjäytyneitä, toisilla jo toinen avioliitto menossa ja lapset tehtynä ja yksi on aktiivisesti mukana poliitiikassa.

En ole googletellut koulukavereitani. Ylioppilaaksi kirjoitin 80-luvun puolivälissä ja eräs facebook-kaverini, jonka kanssa oltiin lukioaikojen jälkeen oltu jonkin verran yhteyksissä, liitti minut sinä vuonna  meidän koulusta ylioppilaaksi kirjoittaneiden fb-ryhmään. Erosin samantien, ei minulla ole mitään mielenkiintoa yli 30 vuoden jälkeen pitää yhteyttä lukioaikaisiin koulukavereihin.

Itse olen varmaankin ulkopuolisten silmissä menestynyt ihan hyvin. Aloitan ylemmän korkeakoulututkinnon syksyllä, työurani on edennyt kohtalaisesti, tulotaso on ylempää keskiluokkaa, asun suuren kaupungin keskustassa omassa asunnossa, en ole pahasti rupsahtanut, vaan oikeastaan timmimpi kuin nuorempana. Harrastan mukavan kuuloisia asioita ja vaikutan onnelliselta.

Todellisuudessa kärsin pitkittyneestä stressistä ja masennuksesta. Olen yksinäinen ja kaipaan rakkautta ja onnea elämääni.

Voi ihan hyvin olla että joku pikku paikkakunnalle jäänyt kassatyöntekijä on minua huomattavasti onnellisempi.

Olen niin yksin.

Googlasin myös entisiä luokkalaisia. Jopa niillä lihavilla, yksinäisillä ja rumilla koulukiusatuilla on miehet ja lapsia. Itse olin koulussa tavis, en suosittu enkä kiusattu, en silti ole yhdellekkään miehelle kelvannut kuin kertapanoon. Ouch.

No jaa, mä olen työtön mt-ongelmainen luuseri. Ap:lla on sentään töitä. 

Mä poistuin fb:stä kun en kestänyt enää katsoa peruskoulun lukion ja yliopiston luokkakavereiden menestystä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama juttu, olen sua pari vuotta nuorempi. Jännä nähdä miten ihmisten elämät on menneet. Täytämme tänä vuonna 30, ja tässä iässä tuntuu että elämäntilanne voi olla ihan mitä vain. Osa vielä opiskelee, jotkut on syrjäytyneitä, toisilla jo toinen avioliitto menossa ja lapset tehtynä ja yksi on aktiivisesti mukana poliitiikassa.

Enpä usko, että yksikään syrjäytynyt aikuinen olisi mitenkään googlesta löydettävissä. Kyllä me syrjäytyneet ja epäonnistuneet olemme poissa sosiaalisesta mediasta, eikä meitä voi mitenkään löytää, jos ei kadulla vastaan kävele.

:DD

No mä välillä mietin, että oho, noin paljon kaikkea.. sit oon tyytyväinen ettei mulla ole, koska oon niin hidas ihminen muutenki, kuuluisin varmaa johki maalle erämökkiin xD

ja siis tilanteet vaihtelee, turha se on vertailla kamalasti muihin... :)) pääasia, että tietää millanen itse on, tietää mikä kiinnostaa ja on itse avoin kokeilee uutta ja ettimään sitä omaa juttua , ei sitä voi muuten löytääkkään. tuskinpa jokaiselle samat asiat sopiskaan!