Muistan kun olin pieni tyttö ja halusin ponin syntymäpäivälahjaksi.

Siis mun 7-vuotis synttärit. Elin sitä ihaninta prinsessakautta pari edellistä vuotta. Piti olla kaikki Disney-prinsessat ja niiden linna (joka oli minun korkuinen ja ihanin juttu ikinä!) Tykkäsin lukea vanhoja prinsessasatuja ja katsoa netistä videoita Ruotsin ja muiden maiden prinsessoista!

Sitten yhtäkkiä iski se heppahulluus. Muistan kun sain sellaisen pelin, jossa oli Barbie ja sen ystävät ja ne ratsasti ja hoiti hevosia. Mäkin halusin hevosen! Mutta sitten opin jostain, että lapset ei saa ratsastaa hevosilla vaan siihen on poneja. No googlasin ponin ja ne vasta olikin ihania. Halusin niin paljon oman ponin synttärilahjaksi. Mutta viikko ennen mun synttäreitä mun iskä vei minut tallille, missä oli kaikkia hevosia ja mm shetlanninponeja. Ne oli ihanempia mitä olin ikinä osannut kuvitella. Halusin niin palavasti pienen shetlanninponin! Mutta sitten juttelimme isompien tyttöjen kanssa, jotka oli harrastanut poneja jo monta vuotta. He kertoi minulle, että ponit on ihan kokonaan riippuvaisia ihmisistä ja niitä pitää hoitaa ihan koko ajan. Sain lakaista poniin karsinaa ja kantaa ponille apetta! Se oli hienoa. Sitten ymmärsin, että en pystyisi vielä itse huolehtimaan eläimestä. Eli en ollut tarpeeksi iso vaikka täytinkin seitsemän ja olin jo toisella luokalla.

Kun sytymäpäivän aamu koitti sain lahjaksi ihka oikean ratsastuskypärän ja pienen vihon, missä oli mulle ratsastustunteja 10 kpl! Se oli ihana lahja ja minun iskä opetti minulle, että ei voi saada kaikkea mitä haluaa heti, vaan asioiden eteen pitää tehdä työtä. Olen muistanut sen opetuksen aina javtyöskennellyt päämäärätietoisesti saadakseni mitä haluan. Nyt minulla on sekä poneja että hevosia, kaksi yliopistotutkintoa ja turvattu ja hyvä elämä oman perheen ja lasten kanssa.