En tiedä onko tämä tabu aihe vai ei mutta miten hyväksyä oman lapsen erityisyys?

On nyt pieni koululainen. Elämä ollut hänen kanssaan alusta saakka enemmän tai vähemmän haastavaa. Isän kanssa olemme myös eronneet. Nyt kun koulu ei suju, on vihdoin päästy tutkimuksiin ja diagnooseja lienee odotettavissa. Mikä on samalla helpotus, mutta myös suoraan sanottuna pettymys. Ja olen niin huolissani. Aina. Huolissani. Miten lapsi pärjää elämässä, miten minä jaksan ja osaan kasvattaa. kun se on sata kertaa vaativampaa kuin tuon ns. normilapsen kasvatus. Ennen takerruin siihen ajatukseen että kun lapsi kasvaa niin ehkä helpottaa.

Esim. tänään äitienpäivänä moni asia meni kyllä poikkeuksellisen hyvin ja kivasti. Mutta päivän päätteeksi lapsi löi minua nyrkillä selkään, koska sanoin ettei enää illalla lähdetä pyörälenkille. Miten oppia iloitsemaan siitä kaikesta hyvästä mitä on ja hyväksymään ja jaksamaan ne isotkin haasteet?