Onko vanhemmuus ihmisiä vahvasti yhdistävä tekijä?

Tietysti on, ei lapseton pysty ymmärtämään miten elämä muuttuu lapsen myötä.

Jollain tavalla, että voi leikkipaikoilla vaihtaa pari sanaa. Mutta jos toinen on amis ja toinen yliopistokoulutettu, mikään ei poista sitä juopaa.

Ei lopulta yhdistä. Saa lapsista hetkeksi jutun juurta, mutta jos arvot ja ajatukset ovat ihan eri, niin ei siinä sen enempää yhteistä ole. Melkein on jo sama, onko esim ruskeasilmäisyys yhdistävä asia.

Sellaisten vanhempien jotka suhtautuu vanhemmuuteen samoin. Vanhempiakin on kuitenkin vähän joka lähtöön. Aika usein tunsin olevani ihan outolintu myös vanhemmuudessa.

Nyt kun omat lapset on siinä kymmenen molemmin puolin, itsellä on sellainen huhhuh-olo. Vauvajutut ei vois tällä hetkellä vähempää kiinnostaa. Jotain hymyä yritän tiristää kun on vauvoista puhetta tai tapaan vauvojen vanhempia. Tuntuu että olen saanut yliannostuksen sitä ja haluan eteen päin elämässä.

Nykyään on aika paljon suorittavaa ja takakireää vanhemmuutta. Tuntuu että kaikki lämpö ja huumori on kadonnut jonnekin. En koe yhteyttä siis kaikkiin vanhempiin, oikeastaan yhtään.

Omiin vanhempiin on tullut suurin yhteisyyden tunne. Samoin joihinkin ystäviin.

Mutta sellainen yleismaailmallinen, kollektiivinen vanhemmuus, sellaista en koe.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti on, ei lapseton pysty ymmärtämään miten elämä muuttuu lapsen myötä.

Kyllä ymmärtää mutta erkanee lapsiperheellisistä kun ei ole samat mielenkiinnon kohteet ja kaikillahan se elämä muuttuu iän myötä. Itselläni on ainakin muuttuneet harrastuksista osa ja muita mielenkiinnon kohteita, lepääminen lisääntynyt sekä kiire poistunut. Toinen erottava tekijä on se isovanhemmuusaika kun ei kiinnosta toisten lasten lasten tekemiset. Se mitä ei ole niin ei sellaista pysty edes kaipaamaan vaikka kuinka jotkut hehkuttavat kuinka ihanaa.