Onko mulla nyt sitten jotenkin päässä vikaa, kun en sure keskenmenoa mitenkään

Tosin minulla vauva meni kesken tosi varhaisessa vaiheessa, viikkoja alle kymmenen. Se ehkä vaikutti, kun odotus ei ollut vielä konkretisoitunut mitenkään. Missä vaiheessa sinulla meni kesken?

Tilanne oli hengenvaarallinen ja mulla olikin jo reipas sisäinen verenvuoto saapuessani sairaalaan. Mut leikattiin, joten tilanne oli ohi vuorokaudessa.



T: Ap

Se on näin biologina helppo ajatella, että se on luonnon tapa karsia elinkelvottomat pois. Onneksi lapsiakin siis on, ehkä tilanne olisi toinen jos ei yhtään lasta olisi.

kun sain keskenmenon, mutta en mäkään sitä suremaan jäänyt. Ajattelin vaan, että ei siellä ollut elämää (rv6). Toisaalta jos viikkoja olisi ollut enemmän ja olisin tuntenut sikiön potkuja ennen menetystä, niin sitten luulen että olisin jäänyt asiaa suremaan, koska odotus olisi ollut jo "todellista". Mutta joillekin se keskenmeno on vaan niin rankka juttu, syyttävät itseään että lapsi ei olisi ollut terve tai muuta sellaista. Eihän se mukava asia ole, mutta monelle keskenmenokin varmaan ollut helpotus, jos ollut esim. vahinko. Abortti luku olisi varmaan suurempi jos "luonto" ei hoitaisi hommiaan. Pahempaa se olisi jos joutuisit abortoimaan lapsen joka on vammainen, mutta selviäisi. Kun taas se että tulee itsestään pihalle.

ja jatkoin elämän porskuttamista sen ihmeemmin asiaa ajattelematta. Tosin olen nyt vuosien päästä ajatellut että töihin heti palaaminen oli sellaista arkipäiväistä normaalia

rutiinia mikä piti ajtukset poissa keskenmenosta. Toki minullekkin annettiin numeroita mihin soittaa ja olisi voinut mennä juttelemaan. Kertaakaan en käynyt silloin juttelemassa.

Nyt vuosien päästä ( kohta 4v tapahtuneesta ) olen aina pahanolon iskiessä miettinyt että tuleeko se surematon suru vuosien päästä pintaan. Mutta sitten en kuitenkaan "osaa" yhdistää sitä pahaaoloa / surua siihen keskenmenoon.

Nyt minulla on pieni tyttövauva ja rakastan häntä paljon, varmasti ja todellakin menetetyn lapsenkin edestä.

Välillä miettii että onko sitä kahean "julma" kun jotenkin lokeroi sen menetyksen pois mielestään vai onko se ns järjissään pysymistä ettei asiaa vellomalla vello koska elämä kuitenkin menee eteenpäin, takaisin menneeseen ei pääse.

1. Kuinka kauan lasta oli yritetty? Jos muutamia kuukausia niin keskenmeno lienee helpompi hyväksyä kuin jos on yritetty vuosia.

2. Onko jo olemassaolevia lapsia? Jos on niin jo olemassaolevat lapset helpottavat varmaan tilannetta ja pitävät paremmin kiinni normaalifiiliksissä.

3. Kuinka pitkällä raskaus on? Mitä pitemmällä sen vaikeampaa keskenmeno on kestää. Jos olet nähnyt lapsesi jo heiluttelevan käsiään ja jalkojaan ultrassa niin asia lienee vaikeampaa kuin jos raskaus on ollut "vain" viiva tikussa.

4. Oletko kokenut jo aikaisemmin keskenmenoja vai oliko tämä vasta ensimmäinen? Ensimmäisen kohdalla voi aina ajatella että "tämähän on yleistä, harmi". Toisen tai kolmannen kohdalla ei enää naurata.



Nämä nyt ainakin tuli pikaisesti mieleen.

neljän keskenmenon kokeneena. En mäkään kauaa surrut. Kumpaakin lasta edelsi kaksi kaksi keskenmenoa. Näistä yksi oli tuulimunaraskaus.

Alamaissa olin n. viikon, sitten taas elämä voitti.

Keskenmenot olivat viikon kymmenen paikkeilla.



Mutta jos olisivat olleet myöhemmin, en tiedä siten reaktioita.

Mulla tuli kaksi keskenmenoa aika pienen ajan sisällä, eka viikolla 8, toinen viikolla 12. Jälkimmäinen oli tuulimuna, ekasta en tiedä. Ekasta en käynyt edes lääkärissä, toisesta kävin vain toteamassa tilanteen. Kohtu sai tyhjentyä omia aikojaan. En käynyt kummankaan jälkeen jälkitarkastuksessa. Pian tuulimunan jälkeen tulin uudestaan raskaaksi ja tällä kertaa se sujui ongelmitta loppuun. Mulla oli ennen keskenmenoja neljä lasta, joten se varmaan vaikutti suhtautumiseen.

jossa tällainen pari keskenmenoa kärsinyt äiti oli täysin jumittunut tähän keskenmeno-vauvan kuolema -asiaan. Perheessä oli jo isompia (eli päiväkoti-kouluikäisiä) lapsia. Äiti puhui heille enkelivauvoista, jotka olivat läsnä joka päivä perheen elämässä, itki "vauvojaan" päivittäin, oli aivan kiinni tässä mielestäni aivan järjettömät mittasuhteet saaneessa keskenmenoajatuksessa. Perheen lapsetkin tuntuivat tosi ahdistuneilta ja kärsiviltä. Vauvan kohtukuolema viimeisillä viikoilla tai pienen, jo syntyneen vauvan kuolema olisi kyllä ymmärrettävissä mutta alkuviikkojen keskenmenon murehtiminen kuukausi- ja vuosikaupalla ja vielä lastenkin elämän sotkeminen tällaisella vellomisella oli kyllä äärimmäisen omituista.



Itse en ole (tietääkseni) yhtään keskenmenoa kärsinyt, kaksi lasta on. Lääkärinä en kyllä osaa ajatellakaan, että näitä parin-kolmen ekan kuukauden keskenmenoja nyt niin elämää isompina asioina pitäisi pitääkään. Luonto karsii elinkelvottomat yksilöt ja 10% kaikista alkaneista raskauksista päättyy keskenmenoon. Toki surra, masentua ja pettyä saa mutta ei siihen saa upota, elämä jatkuu.

Pahinta keskenmenossa oli epäusko, sen tajuaminen että MINULLE voi käydä näin. Ja tietysti se, että oli valmistautunut uuden perheenjäsenen tuloon. Mutta ei minusta alkuraskauden keskenmeno saisi olla mikään elämän pysäyttävä juttu. Sen sijaan vauvan kuolema synnytyksessä tai keskenmeno myöhemmässä vaiheessa raskautta on varmasti hirvittävää.



Jotenkin surullista on myös vauvakuume-palstalta opittu tyyli, että testaillaan jollain superherkillä testeillä ennen kuin kuukautiset ovat edes myöhässä, sitten bongataan jotain haamuviivaa ja itketään silmät päästä, kun parin päivän päästä menee kesken - siis kuukautiset alkavat normaalisti.

Olihan se pettymys, mutta ei mikään suuren surun asia ollenkaan. Minä en oikein ymmärrä näitä enkelivauvoista puhuvia, jolla tosiasiassa raskaus on mennyt kesken aivan alkuvaiheessa. Minusta se on jopa loukkaavaa niitä kohtaan, joiden vauva on kuollut raskauden myöhäisemmässä vaiheessa tai jotka ovat menettäneet jo syntyneen lapsen.

Lääkärinä en kyllä osaa ajatellakaan, että näitä parin-kolmen ekan kuukauden keskenmenoja nyt niin elämää isompina asioina pitäisi pitääkään. .

...niin nähtyäni sikiön tajusin että hän oli jo lähes aivan valmis lapsi. Tietenkin hän oli minikokoinen (crl 6cm luokkaa...koko pituus 10cm) mutta valmiina oli kädet ja jalat sormineen, kynsien paikat näkyivät, kylkiluut olivat paikallaan ja kuulsivat läpinäkyvän ihon läpi, pienet korvanalut näkyivät. Jne jne. Jotenkin olin kuvitellut että tuossa 3kk kohdalla sikiö on vielä...no en tiedä mitä ajattelin mutta en ainakaan että vatsassani olisi jo aivan lapsen näköinen lapsi.

Näin sikiön koska olin sairaalassa ko. ajankohtana hoidettavana. Minulla oli paha tulehdus (joka aiheutti loppujan lopuksi keskenmenonkin) ja sain siihen hoitoa. Kun keskenmeno kuitenkin alkoi niin minut laitettiin istumaan loppuvaiheissa sellaisen metallipöntön päälle jonne sikiö loppujan lopuksi "syntyi".

Sikiön nähneenä hän kyllä pysyy mielessäni aina ja ikuisesti enkelilapsenani sillä minään "solumöykkynä" en osaa häntä tuon kokemuksen jälkeen ajatella.

synnytti alateitse noin puolessa välissä raskautta olleen kuolleen vauvan.

Mitäs sitä kuukausia kaupalla suremaan asiaa mille ei mitään voi? ihan hukkaan heitettyä elämää sellainen.

Keskenmenoja on nyt ja aina, joillekkin se vaan tulee eikä sille mitään voi

että on ollut kohdunulkoinen ja suhtaudut noin tyynesti, on outoa.



Itselleni alkuvaiheen keskenmeno aiheutti mielenmyllerrystä kahdesta syystä:



Aavistelin sen olevan kohdunulkoinen, ja tajusin, että se on ainoa tilanne jossa omilla tietoisilla teoillani (raskaaksi hankkiutuminen) olen tilanteessa joka voi olla hengenvaarallinen (kohdunulkoinen puhkeaa ja vuotaa vatsaonteloon tms.). Yleensäkin synnytyksen vaarallisuus pelotti kai vielä siinä vaiheessa. Sen käsittely vei todella aikaa.



Toiseksi: en menettänyt solumöykkyä, vaan yhden tulevaisuuden. Olin jo nähnyt ja miettinyt tulevaisuutta siitä soluryppäästä kehittyvän lapsen kanssa ja menetin sen kaiken.



Itselleni ensimmäinen raskauteni meni kesken, olin odottanut raskautumista vuoden, ja sitten nuo ylläkerrotut pohdittavana niin pääsin yli tuosta kaikesta vasta joskus parin kuukauden päästä ja siitä selviytyminen muutti minua ihmisenäkin (parempaan, väittäisin).



Sinun tapasi käsitellä on omasi, itselleni meni tuossa keskenmenossa aikaa potemiseen, jos vielä tulisi, luulisin että suhtautuisin enemmän kuten sinä. Katsos, olet jo päässyt sellaiselle henkiselle tasolle minne minulta meni vuosia pyrkiä ;-)