Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei ole päässyt yli äitinsä kuolemasta
06.04.2020 |
Hänen äitinsä kuoli kun mieheni oli 16v, eli 17 vuotta sitten. Mies on masentunut jouluisin, kuuntelee äitinsä lempi joululauluja ja itkee, hyasintin nähdessään masentuu, masentuu kun teen samoja jouluruokia kuin hänen äitinsä. Mies masentuu keväällä tai jo heti alkuvuodesta (äitinsä kuoli toukokuussa) kun äitinsä kuolin päivä lähestyy. Sitten masentuu äitienpäivän tienoilla vielä pahemmin, juhannuksena ja omana syntymäpäivänään, koska äiti sitä ja äiti tätä. Äiti teki tämän asian näin ja hän teki tuon noin. Oma äitini kuoli kun mä olin 18v, eli 15 vuotta sitten, surutyöni tein ja olen asiasta yli päässyt jo aikoja sitten. Oman äitini kuolema oli äkillinen, mutta miehen äiti kuoli pitkäaikaiseen sairauteen.
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi ei ole ilmeisesti saanut asiaa vielä käsitellyksi. Ehkäpä terapia olisi hyvä ajatus.
Sama meillä vaimolla. Kelaa ja kelaa. Saan kuulla etten ymmärrä en osaa ottaa osaa hänen suruunsa. Olen nyt jo muutamia vuosia tästä kärsinyt. Nyt on mielestäni jo aika hakea apua ja en syyllistä kyllä itseäni osaamaatomuudesta. Jokaisen on itse käsiteltävä susrunsa. Olen vierellä kuitenkin jos olkapää kelpaa.
Miehesi on ollut erittäin hankalassa iässä, jo muutenkin, menettäessään äitinsä. Jäänyt todennäköisesti yksin kaiken tapahtuneen kanssa silloin ja siksi suru on muuttunut pysyväksi. Liekö masennustakin miehelläsi sen johdosta?
Voisiko mies mennä jonnekin vertaistukiryhmään sitten, kun taas palataan takaisin normaaliin? Se ei maksa mitään, mutta läheisensä menettäneiden ryhmiä on seurakunnissa ja myös erilaisten (läheisensä menettäneiden) yhdistyksien.
Suruajalla ei tietenkään ole takarajaa, mutta normaali suruaika on noi kaksi vuotta. Siitä eteenpäin ihmiset yleensä ovat jo aika halukkaita jatkamaan muutakin elämää, joten jos on niin kova suru kuin miehelläsi sun täytyy puhua siitä suoraan ja kehoittaa hakemaan apua. Olethan itsekin hienosti selvinnyt ja tiedät tasan tarkkaan, mikä on tervettyä surua ja mikä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama meillä vaimolla. Kelaa ja kelaa. Saan kuulla etten ymmärrä en osaa ottaa osaa hänen suruunsa. Olen nyt jo muutamia vuosia tästä kärsinyt. Nyt on mielestäni jo aika hakea apua ja en syyllistä kyllä itseäni osaamaatomuudesta. Jokaisen on itse käsiteltävä susrunsa. Olen vierellä kuitenkin jos olkapää kelpaa.
En ole ap, mutta haluan kommentoida miten vaimosi tekee nyt todella väärin sua kohtaan. Onneksi tajuat sen, mutta kun itsekin olen menettänyt viime vuosina mieheni ja isäni tajuan tosi hyvin miten mielellään syyllistäisi kaikki ympärillään.
Päätin mennä terapiaan, sillä olisin menettänyt uuden ja orastavan ihmissuhteen ihan samanlaisella käytöksellä kuin vaimollasi on. Niinpä hienoa, että jaksat, mutta todellakin vedä rajasi. Kellään meillä surevalla ei ole oikeus katkeroitua ja kaataa sitä katkeruutta kenenkään niskaan.
Alue: Aihe vapaa
Varmaan se sairastamisen seuraaminen on ollut rankkaa ja masentunut jo silloin. Nyt muuttunut toistuvaksi masennukseksi.