Lue keskustelun säännöt.
Urheilu - Miten mestareita tehdään?
verta, hikeä ja kyyneleitä
10.03.2020 |
Mitä olet valmis sietämään lapsellesi "ei niin mukavassa mielessä"? Keskinkertaisia harrastelijoita on jokaisessa urheiluseurassa. Oikeat tähdet, maailmanmestarit, olympiavoittajat ym kulkevat eri teitä, saman seuran harrastajakin näkee niitä vain pukukopissa tai tekemässä yksin pitkää treenisarjaa, lajista riippuen.
Minua ottaa päähän että nyt taitoluisteluliitto on hypännyt ammattimaisuuden ulkopuolelle kuuntelemaan näitä harrastelija-lasten vanhempia. Tämä on ko. liiton osalta rimanalitus, jokainen urheilua VAKAVASTI harrastanut tietää, että lässytys-valmennuksella ei päästä tuloksiin.
Jos lapsi kaatuu, ei sitä nosteta pystyyn, itse sen on sieltä noustava, vaikka itkien. Hyviä neuvoja annetaan. Jos olet harrastanut kilpaurheilua ammattivalmennuksessa, tiedät varmasti mistä puhun. Valmennus kun on vähintään puoleksi myös henkisen kantin kasvattamista, itsensä ylittämistä ja tosissaan tekemistä. Välillä löysätään ja otetaan rennommalla tavalla perusasioita, mutta niin kuntoa kuin henkistä sietorajaa nostetaan nimenomaan "eläimellisellä" rääkillä, välillä vittuilullakin (toki perustellulla). Paljon riippuu urheilijan ja valmentajan suhteesta.
Olen surullinen, että taitoluisteluliitto onkin ammattiurheilun sijasta harrasteliitto, päättävillä ihmisillä aivan väärä tausta. Lapsille voi harraste-lällyttelyä vetää muukin kuin ammattivalmentaja. Jos tuloksia ja edistystä halutaan, ei se ole enää leikkiä, liitossa ei ilmeisesti ole enää asiantuntemusta tähän. Minulla on kaikki sympatia valmentajan puolella tässä asiassa. Nyt ovat päässeet harrastelijat ja ammattimaisesti harjoittelevat ja valmentajat sekoittumaan ja maailmojen törmäys on raju, ainakin vanhempien mielestä.
Kommentit (17)
Apn kuvailema Rocky-elokuvasarjojen tyyli menestyä tuottaa vain raajarikkoja :D
Meillä on kuitenkin yksi kroppa ja loukkaantumiset taannuttaa aina kehitystä.
Siksi ei verellä hiellä eikä kyynelillä treenata.
Homman pitää olla inspiroivaa ja palkitsevaa. Mukavia esikuvia ja harrastuksen tulee olla aina siistiä.
Päivittäin pitää pohdiskella että nauttiiko tästä ja onko tämä siistiä toimintaa. Tekeekö tätä itsensä vuoksi, vai onko homma vain valmentajan miellyttämistä tai vanhempien miellyttämistä.
Lapsi ei usein tai edes aikuinenkaan osaa eritellä omia tuntemuksia urheiluseuran kollektiivisista tuntemuksista. Silloin ei enää mennä urheilijan tahdon voimalla vaan muiden halujen.
On tärkeää miettiä hyväksikäytetäänkö joskus urheilijaa ja pistää peli poikki, jos urheilija itse ei haluakaan kilpailla enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan mainitsemien keskinkertaisuuksien unohtaminen on yksi ongelma Suomessa. Välillä kun käy niin, että se junnuna keskinkertainen onkin sitten aikuisena se huippu. Mutta meillä keskitytään valmennuksessa heti niihin sen hetken lahjakkuuksiin ja muut jäävät oman onnensa nojaan. Miten kukaan voi tietää, että onko se 7-vuotias huippu enää huippu edes viiden vuoden päästä?
Vierailija kirjoitti:
Mitä on "perusteltu vi**uilu"?
Se on aina perusteltua, kun sanat ja äly loppuvat kesken?
Kova työ, sopivat fyysiset ominaisuudet, oikeat "lisäaineet" ja halu puskea epämukavuusalueelle.
Toivoisinko lapseni menestyvän urheilussa? En toivoisi, koska useampikin huippu-urheilija tuntuu varsin kypsältä touhuun. Liian moni tuntuu olevan henkisesti ja/tai fyysisesti rikki uransa jälkeen. Toki on vastakkaisiakin tapauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan mainitsemien keskinkertaisuuksien unohtaminen on yksi ongelma Suomessa. Välillä kun käy niin, että se junnuna keskinkertainen onkin sitten aikuisena se huippu. Mutta meillä keskitytään valmennuksessa heti niihin sen hetken lahjakkuuksiin ja muut jäävät oman onnensa nojaan. Miten kukaan voi tietää, että onko se 7-vuotias huippu enää huippu edes viiden vuoden päästä?
Se nyt kertoo vain valmentajien kärsimättömyydestä. Prosessi voi kestää 30 vuotta että kehitys on hyvää ja tuottaa tulosta. Riippuu täysin lajista.
Hötkyilemällä ei tule mitään. Hötkyily on juuri sitä että valmentaja haluaa menestystä urheilijan kustannuksella.
Siinä on vaarassa monien terveys. Pitäisi vähän seurata että onko se lapsi omasta halusta mukana toiminnassa vai onko jo vähän pakotusta kehissä.
Ihminenhän usein tekee asioita muiden miellyttämisen vuoksi. Esimerkiksi perheen vesa voi käydä aliupseerikoulun vaikkei yhtään kiinnostaisi.
Kyse on ihmisen omasta tahdosta ja sen vääristelystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan mainitsemien keskinkertaisuuksien unohtaminen on yksi ongelma Suomessa. Välillä kun käy niin, että se junnuna keskinkertainen onkin sitten aikuisena se huippu. Mutta meillä keskitytään valmennuksessa heti niihin sen hetken lahjakkuuksiin ja muut jäävät oman onnensa nojaan. Miten kukaan voi tietää, että onko se 7-vuotias huippu enää huippu edes viiden vuoden päästä?
Just näin.
Tarvitaan paljon porukkaa ja niitä esikuvia joihin voi kaikenlaiset urheilijat samaistua ja saada inspiraatiota.
Jos sitä lahjakasta rääkätään ja keskitytään, niin mitäs jos sen kiinnostus katoaa?
Seuraus on katastrofaalinen kun Ronaldo päättää ottaa hatkat.
Silloin kärsii myös muiden innostus. Siellä on paljon pieniä ja nuoria jotka haluaa olla samalaisia.
Yleensä valmentaja on jo lihava ja raajarikkoinen huutaja. Ei kukaan halua ottaa mallia sellaisesta.
Ne jotka on peruskouluikäisenä hyviä ovat vaarassa lopettaa viimeistään lukioiässä.
Innostus laantuu kaiken uuden edessä. Tulee opiskelu ja sosiaaliset kuviot mukaan.
Siksi ei välttämättä kannata antaa täyttä huomiota sille priimukselle.
Vierailija kirjoitti:
Se nyt kertoo vain valmentajien kärsimättömyydestä. Prosessi voi kestää 30 vuotta että kehitys on hyvää ja tuottaa tulosta. Riippuu täysin lajista.
Missä lajissa kestää 30 vuotta, kun 30 vuoden iässä monessa lajissa on urheilija jo eläkkeellä? Missä lajissa valmentajilla 30 vuoden valmennusuhteita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"jokainen urheilua VAKAVASTI harrastanut tietää, että lässytys-valmennuksella ei päästä tuloksiin."
Niin. Me kaikki muistamme vielä hyvin miten vuonna 1995 piti tuoda riittävän kova ja ankara valmentaja ihan Ruotsista asti että saatiin se ensimmäinen lätkän maailmanmestaruus. Ei riittänyt kovuus edes suomalaisessa valmentajamiehessä piiskaanmaan irti sitä suoritusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se nyt kertoo vain valmentajien kärsimättömyydestä. Prosessi voi kestää 30 vuotta että kehitys on hyvää ja tuottaa tulosta. Riippuu täysin lajista.
Missä lajissa kestää 30 vuotta, kun 30 vuoden iässä monessa lajissa on urheilija jo eläkkeellä? Missä lajissa valmentajilla 30 vuoden valmennusuhteita?
Monissa kestävyyslajeissa ollaan parhaimmillaan vasta 30-vuotiaina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa ei ole yhtään mestaria. Sori vaan.
Oikea mestari haluaa pienestä pitäen olla mestari. Hän tekee kaikkensa ollakseen mestari. Häntä ei kaatuamiset haittaa eikä itku tule treenissä. Hän ei tarvi äitiä nostamaan häntä ylös. Hän on se joka ensimmäiseksi haluaa treeneihin ja viimeiseksi kotiin. Jos haluaa kotiin ollenkaan.
Kuinka mestareita tehdään? Mestari on luonnonlahjakkuus jo lapsena ja josta oikea huippuvalmentaja saa kaivettua hänen spesialiteettinsa vielä paremmin esiin. He treenaavat yhdessä ammattimaisesti ymmärtäen rajat. Tässäkin suomalaiset menevät usein ylikuntoon tai kuormittavat kehoa väärin.
Vaikka kyseessä olisi joukkuelaji, mestaria on syytä kohdella yksilönä. Vain näin saadaan oikeita tuloksia. Yksikään harrasteryhmäläinen tai kilparyhmäläinen ei kehity mestariksi ilman yksilötyöskentelyä. Jokaisella mestarilla täytyy olla oma henkilökohtainen suunnitelma, jonka mukaan mennään. Ryhmä laskee tason aina heikoimman urheilijan tasolle ja mestari ei näin pääse kehittymään mestariksi. Huonosti hiotusta timantista tulee tusinatimantti.
Urheiluseurat kuitenkin elävät harrasteurheilijoiden kausimaksuilla joten heidät pitää huomioida myös. Tietty oikean tasoisessa ryhmässä. Ei mestarin kanssa.
>kuntoa kuin henkistä sietorajaa nostetaan nimenomaan "eläimellisellä" rääkillä, välillä vittuilullakin (toki perustellulla). Paljon riippuu urheilijan ja valmentajan suhteesta.
Harvemmin kuntoa nostetaan eläimellisellä rääkillä. Ammattitaito on aika nollissa, jos tohon mennään. Ei oikeiden urheilijoiden treeneissä edes valu hiki muuta kun poikkeus tapauksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten lie Maradona, Björn Borg, Mike Tyson yms. treenanneet lapsena?
Minä lopetin aktiivi-urheilu-urani 6 vuotta sitten. Aloittajalla on muutamia hyviä ajatuksia, mutta vähän kärjistit vähän asioita. Oikeasti, 13-vuotiaasta asti opetettiin menemään myös epämukavuusalueelle ja ihanan valmentajan sanoin "keskustele itsesi kanssa, miltä tuntuu, osaatko selittää miksi ja miksi et pidä tästä". Oma kroppa oli aktiivisuusaikana vähän kuin kone, jolla oli systemaattinen rasitussuunnitelma, oli kestoa, voimaa, tiettyjen lihasten reagointinopeutta jne jne. Urheilu täytti aktiivivuosina päivän lähes kokonaan.
Olen aloittajan kanssa samaa mieltä siitä, että nykyinen "pehmokulttuuri" istuu huonosti tiukkaan 3-viikkoiseen valmennusrytmiin. Itku tuli ja usein. Tavallaan ne kuitenkin kasvattivat, piti jaksaa hymyillä vaikka oli juuri kärsinyt tappion. Itku ja vitutus purettiin sitten valmentajan kanssa. Aina kun palkintopallille nousin, osasin arvostaa myös valmentajaa, haastattelussa mainitsin hänet aina nimeltä, hän on osansa menestyksestäni ansainnut, myös MM-kisoissa.
Koko tässä puheena olevassa "kriisissä" on nyt ilmeisesti epäselvää, mitä valmennukselta odotetaan. Harrastajille ei todellakaan pidetä samanlaisia itkupotkuraivari-tilaisuuksia kuin aivan huipulle tähtääville. Valmentaja ei ehkä ollut tilanteen tasalla, valmensi väärillä tavoitteilla harrastajia, toki silloin kolahtaa. Mitään epäeettistä kilpa-urheilijan kyseessä ollessa valmentaja ei olisi tehnyt, harrastajat varmasti kauhistuivat kun henkistä kanttia alettiin koettelemaan kilpa-urheilijalle tarkoitetuilla menetelmillä.
nuoren oma halu ja tavoitteellisuus ylös! kirjoitti:
Minä lopetin aktiivi-urheilu-urani 6 vuotta sitten. Aloittajalla on muutamia hyviä ajatuksia, mutta vähän kärjistit vähän asioita. Oikeasti, 13-vuotiaasta asti opetettiin menemään myös epämukavuusalueelle ja ihanan valmentajan sanoin "keskustele itsesi kanssa, miltä tuntuu, osaatko selittää miksi ja miksi et pidä tästä". Oma kroppa oli aktiivisuusaikana vähän kuin kone, jolla oli systemaattinen rasitussuunnitelma, oli kestoa, voimaa, tiettyjen lihasten reagointinopeutta jne jne. Urheilu täytti aktiivivuosina päivän lähes kokonaan.
Olen aloittajan kanssa samaa mieltä siitä, että nykyinen "pehmokulttuuri" istuu huonosti tiukkaan 3-viikkoiseen valmennusrytmiin. Itku tuli ja usein. Tavallaan ne kuitenkin kasvattivat, piti jaksaa hymyillä vaikka oli juuri kärsinyt tappion. Itku ja vitutus purettiin sitten valmentajan kanssa. Aina kun palkintopallille nousin, osasin arvostaa myös valmentajaa, haastattelussa mainitsin hänet aina nimeltä, hän on osansa menestyksestäni ansainnut, myös MM-kisoissa.
Koko tässä puheena olevassa "kriisissä" on nyt ilmeisesti epäselvää, mitä valmennukselta odotetaan. Harrastajille ei todellakaan pidetä samanlaisia itkupotkuraivari-tilaisuuksia kuin aivan huipulle tähtääville. Valmentaja ei ehkä ollut tilanteen tasalla, valmensi väärillä tavoitteilla harrastajia, toki silloin kolahtaa. Mitään epäeettistä kilpa-urheilijan kyseessä ollessa valmentaja ei olisi tehnyt, harrastajat varmasti kauhistuivat kun henkistä kanttia alettiin koettelemaan kilpa-urheilijalle tarkoitetuilla menetelmillä.
Tässä kyllä näkyy se sukupolviero. Ennen koko kasvatussysteemi kotia ja koulua myöten oli paljon kovempi eikä lasten ja nuorten tunteita juuri ajateltu. Oli selvää että sama systeemi oli käytössä myös urheilussa. Aivan kuten töissäkin oli paljon enemmän sitä kovaakin pomottamista jossa alaisille saatettiin huutaa.
Nyt meillä on valmennuksessa sukupolvi jota on kohdeltu lapsesta saakka yksilöinä ja heidän jatuksiaan ja tunteitaan on huomioitu. Aivan kuten työelämäkin on muuttunut eikä vanhoilla opeilla enää ajatella saatavan parhaita tuloksia.
Jos nykyisiä nuoria valmennetaan vanhoilla opeilla niin on selvää että törmäyksiä syntyy. Ja kyllä silloin pitää valmentajankin katsoa peliin eikä mennä sen taakse piiloon että aina ennekin on niin tehty. On tehty paljon muutakin väärää ja niistäkin on luovuttu eikä taivas ole romahtanut niskaan.
Rauhassa. Prosessi voi kestää 30 vuotta.
Eli ei vedetä täysillä. Täysiä vedetään vain kisoissa.
Syke kokoajan mahdollisimman alhaalla. Pahinta on se halu menestyä ja saada heti kaikki. Sen takia moni tuhoaa herkän kroppansa ja hermostonsa jopa lopullisesti. Sen jälkeen on luvassa vain saikuttelua ja rytmihäiriöitä ja ehkä se sydänkohtaus hyvin nuorena.
Eli tekniikkaa hiotaan tarkkaan ja rauhallisesti eikä hötkyillä.
Meillä on liikaa näitä itsensä uhraajia ja sisukkaita pään seinään hakkaajia.
Ihan hieno mielikuva mutta ei toimi menestymisessä.
Tärkeää on myös ylläpitää joka päivä unelmaa. Jos unelman kadottaa, niin peli on menetetty. Unelma ei välttämättä ole MM-kisan voitto vaikka siihen tähdätään, vaan se voi olla se että on mahdollisuus tavata maailmanmestari ja vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan ja näyttää hänelle miten paljon hän on inspiroinut sinua. Sitten voittaa hänet hänen omalla esimerkillään.
Kovinkaan moni ei haaveile lopussa voitosta, koska kuka tahansa voi olla voittaja tunnin tai päivän päästä, jos kisat pidettäisi sitten. Eli käytännössä voittajia ja häviäjiä ei ole.