Mä en jaksa tuota kaksivuotiasta!

mutta on kotona vähän tai lasten kanssa kyllä. Itse käyn raskaassa työssä ja olen paljon lasten kanssa keskenään. Minulla ei ole mitään omia harrastuksia eikä vapaa-aikaa, ei menoja ystävien kanssa eikä mitään muutakaan. Olen väsynyt, lihava ja yksinäinen. En osaa kasvattaa lapsiani. ap

että joskus joudun elämään tällaisessa helvetissä.

Ei se ole lapsen vika, jos on korvakierrettä ja uhmaa. Jos sulla on vaikeaa kestää se, niin mietipä miltä siitä avuttomasta kaksivuotiaasta tuntuu. Sä olet kuitenkin sille rakkainta maailmassa. Kun saat lapsen tänään nukkumaan, niin pysähdypä katselemaan sitä hetkeksi. Suloisempaa olentoa et varmasti voi kuvitella. Ja se on sun.



Voimia!

kauniista ja ymmärtäväisistä sanoista, jotka antavat toivoa minulle. Ensimmäisen lapseni jälkeen aika oli aivan ihanaa, rakastin heti lastani jne tämän toisen jälkeen kaikki on vaan ollut niin vaikeaa ja masennuin itse. Rakastan lapsiani, mutta minulla on ollut liian kauan liian vaikeaa. En oikein tiedä miten nostaisin itseni täältä. Eikä ainakaan auta, että kuuden päivän työputken jälkeen ei hetken lepoa ja miehellä menoa. Lapsi uhmaa ja riisuu itsensä alasti. Pissaa ja kakkii lattialle ja kiusaa vanhempaa sisarustaan ja kaiken lisäksi, on tietenkin sairaana jatkuvasti eikä syö kunnolla mitään. Sekin on neuvolan mielestä tietenkin minun vikani. ap

Tiedän tunteen. Itse olin masentunut ensimmäisen lapsen jälkeen. Tuntui, etten enää tiennyt kuka olen ja olin kuin robotti, joka teki kaiken tarvittavan, muttei tuntenut oikein mitään. Apua en suostunut hakemaan, koska hädin tuskin pystyin itselleni tunnustamaan, että tilanne oli paha. Itseäni auttoi lopulta se, että pääsin töihin, ihmisten pariin, ja sain sitä kautta etäisyyttä kotielämään.



Toisen lapsen jälkeen pelkäsin kauheasti masentuvani taas. Mutta jostain kumman syystä niin ei käynytkään. Toki olen tulla välillä hulluksi, niin kuin jokainen äiti joskus. Mutta jotenkin tilannetta auttaa se, että tajusin vihdoin lasten kanssa kaiken kulkevan sykleissä. Välillä on yhtä helvettiä, välillä taas tosi ihanaa.



Nyt olen reilun viikon verran taas valvonut oman vuosikkaani kanssa joka ikinen yö kaksi tai kolme tuntia. Lapsi herää, vaatii päästä leikkimään ja raivostuu kun ei pääse. Sitten kuunnellaan pari tuntia raivopäistä kiljumista ja toivotaan, ettei isoveli herää. Olen kuoleman väsynyt, mutta koetan vain kestää, koska ei tämä voi jatkua enää kovin montaa viikkoa.



Lähetän sinulle voimahalin. Meillä tuo ihana uhma on jo toisella piakkoin takana, mutta toisella vasta edessä. Lohduttautua voi kai sillä, että se on tosi tärkeä kehitysvaihe lapselle. Heh heh.

että vihaan lapsiani joita ennen niin pohjattomasti olen rakastanut. Eihän kukaan jaksa pohjattomasti antaa saamatta koskaan keneltäkään vastalahjaksi mitään. Minulla ei ole elämää.

Usein olen hämmästynyt sitä, mitenjaksoin ja miksen masentunut ensimmäiseni kanssa. Elämä toki oli helpompaa. Jotenkin kamalaa tuntea olevansa totaalisen epäonnistunut. Yritin hakea apua, terapeutin kanssa en saanut juttua toimimaan. Hän lähinnä haukkui minua ja lopuksi teki lastensuojeluilmoituksen minusta, kun kerroin että mieheni löi nyrkillä seinään ja siihen tuli reikä meidän riidellessä. Parisuhteemme olemme saaneet nyt kasaan joten kuten. Silti tunnen jatkuvasti, että annan enemmän kuin saan ja että minulla ei ole mitään, mikä kiinnostaisi minua.

olen ihan tavallinen äiti. Päälle päin kaikki on hyvin, eikä minusta tätä kaikkea voisi millään uskoa. En tiedä mistä saisin apua. ap

että olemme ihan tavallinen keskiluokkainne perhe ja vanhemmatkin jo aikuisia, emme mitään sossun tukien varassa eläviä ihmisiä, vaikka tältä nyt kaikki kuulostaakin ;)