Koulukiusatut - oletteko saaneet taisteltua itsellenne hyvän elämän?

Mä p'skat nakkaan koulukiusaajieni elämästä, mutta oma on jollain lailla pysynyt kasassa. Mitä nyt masennuksen takia olen sairaseläkkeellä. 

Olen. En välttämättä ole menestynyt kiusaajien mittarilla, mutta ympärilläni on tasapainoisia ihmisiä, jotka välittävät minusta ja lisäksi minulla on elämässä mielekästä ja inspiroivaa tekemistä. Osaan nauttia elämästäni. Olen onnellinen. Olen naimisissa kaikinpuolin hyvän miehen kanssa.

En tiedä mitä kiusaajilleni kuuluu. Nimiä googlatessa näen monen olevan joko juristi tai lääkäri. Sukunimet pysyneet samana, joten kenties eivät naimisissa. Sen enempää en tiedä.

Olin teinivuosina kiusattu ja yksinäinen koulussa. Minulla menee nykyään paremmin, mutta olen kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta 20 vuotta. Se ei ole koko ajan niin pahana ja käyn normaalisti töissä. En muistele kiusaajiani enää, mutta kiusaamisen jäljet näkyvät huonona itsetuntona, vaikeutena tutustua ihmisiin ja ujoutena. Minua on auttanut hyvät kokemukset töissä. Minusta on ihanaa, kun on hyvä työporukka ja tunnen kuuluvani siihen. Olin kouluaikoina syrjäytynyt hylkiö ja vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että joku voi pitää minustakin. Syvällisempien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa ja jään varmaan lapsettomaksi ikisinkuksi. En ole ollut koskaan vakavassa parisuhteessa.

En. Käytin mielialalääkkeitä 10 vuotta, koska kärsin niin hirveästä paniikkihäiriöstä. Terapiaan en siinä kunnossa kyennyt, kuten en myöskään työelämään. Opiskella pystyin, yliopiston akateemista vapautta (=ts. kämpillä kököttäen) hyväksi käyttäen. 

Viime syksynä yritin itsaria ja sitä kautta päädyin psykiatriselle osastolle ja nyt keväällä alkaa psykoterapia. Lääkkeetkin olen lopettanut pari kuukautta sitten ja hieman yllättäen en ole ainakaan vielä saanut viekkareita. 

Yritystä oli, mutta päädyin pienituloiseksi yh:ksi. Ei ollut ihmissilmää sen vertaa.

Ei mitään ongelmia, hyvin olen selvinnyt ja saanut ihanan elämän:)

Pahimmillaan katkesi etuhampaat ja vaatteet rikkoutui, lievimmillään ryhmästä jättämistä. En antanut sen masentaa, sen verran kovapäinen kai etten ihan heti luovuta. 

Kiusaajat eivät vapaudu ikinä vastuustaan, vaikka muuta luulevatkin. Koska karma.

Vierailija kirjoitti:

Yritystä oli, mutta päädyin pienituloiseksi yh:ksi. Ei ollut ihmissilmää sen vertaa.

Sama täällä. Ei onnistunut.

Tosin nyt yh:ksi jäätyäni elämäni on lähtenyt uuteen nousuun.  Se, että pääsin ex-miehestäni eroon olikin siunaus. En oikeastaan edes kaipaa ketään rinnalleni. 

Kyllä olen. Korkeakoulututkinto, työ ja perhe löytyy. Olen onnellinen.

Kiusaajia oli kolme. Yhdestä tiedän, että hän on Hesessä töissä, mt-ongelmia kuulemma.

Toisella oli suuria vastoinkäymisiä suhteissaan.

Karma hoitaa

Vierailija kirjoitti:

Olen. En välttämättä ole menestynyt kiusaajien mittarilla, mutta ympärilläni on tasapainoisia ihmisiä, jotka välittävät minusta ja lisäksi minulla on elämässä mielekästä ja inspiroivaa tekemistä. Osaan nauttia elämästäni. Olen onnellinen. Olen naimisissa kaikinpuolin hyvän miehen kanssa.

En tiedä mitä kiusaajilleni kuuluu. Nimiä googlatessa näen monen olevan joko juristi tai lääkäri. Sukunimet pysyneet samana, joten kenties eivät naimisissa. Sen enempää en tiedä.

Alapeukku?

Aaltoliikettä. Perusasiat kunnossa (elossa, terve, oma koti, työpaikka ihan kiva, miesystävä), mutta lapset jäi tekemättä. En pääse eroon ajatuksesta, että ei näillä geeneillä saa tehdä lapsia.

En mä tätä taisteluna ole kokenut. Mulle kävi hyvin, sain elämääni ihania ystäviä, hyväksyntää. Kävin koulut, menin naimisiin, hankin lapisa, avioliitto päättyi, minusta tuli yh, tapasin uuden miehen, menin uudenlleen naimisiin. Olen ollut töissä eri paikoissa, hyvissä ja huonoissa. Eli olen elänyt ihan tavallisen elämän, missä on ollut onnenhetkiä ja vastoinkäymisiä, ihana kamaliakin hetkiä. Mutta en mä koko loppuelämääni ole kiusaamisen kautta kokenut. Se oli silloin, katkeruudesta pääsi irti ja ihan tietoisesti aloin kiinnittää huomiotani hyvään. 

Ulkoisesti kyllä. Minulla on vakaa, hyvä parisuhde, hyvä työpaikka ja olen ulkoisesti upea, mutta sisäisesti olen tyhjä. Vietän kaiken vapaa-aikani kotona, koska en uskalla yksin lähteä mihinkään. Mieheni kanssa kyllä teen asioita, mutta häntäkin harmittaa joskus yksinoloni. Toisaalta olen niin introvertti, että osaan myös nauttia yksinolosta.

Mitä nyt olen entisiä kiusaajia välillä kyylännyt netissä, niin aika w t-meininki on useimmilla. Ei koulutusta/töitä, vii na maistuu, lapsia tehtailtu ympäri Suomea, tupa koidaan ja tatuointeja löytyy, mutta hallitusta syytetään kun raha ei riitä mihinkään.

Ehkä minun pitäisi alkaa olla onnellinen. Se vain on vaikeaa, kun 4-15-vuotiaana kuulin pelkkiä haukkuja, oikeita ystäviä minulla ei ole koskaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

En mä tätä taisteluna ole kokenut. Mulle kävi hyvin, sain elämääni ihania ystäviä, hyväksyntää. Kävin koulut, menin naimisiin, hankin lapisa, avioliitto päättyi, minusta tuli yh, tapasin uuden miehen, menin uudenlleen naimisiin. Olen ollut töissä eri paikoissa, hyvissä ja huonoissa. Eli olen elänyt ihan tavallisen elämän, missä on ollut onnenhetkiä ja vastoinkäymisiä, ihana kamaliakin hetkiä. Mutta en mä koko loppuelämääni ole kiusaamisen kautta kokenut. Se oli silloin, katkeruudesta pääsi irti ja ihan tietoisesti aloin kiinnittää huomiotani hyvään. 

Niin ja yksi kiusaajani korjaa nykyään autoani. On ihan asiallinen ja aikuistunut hänkin. Pari muuta, no, hyvin ja huonosti ovat pärjänneet. Mutta ei kiinnosta sen enempää. 

Olen huonossa suhteessa ja pitkälti osansa miehen uo:n maksuilla, joihin suuri osa yhteisistä rahoista meneekin. Ennen nykyistä suhdetta olin myös suhteessa ihmiseen, joka olisi voinut melkein olla kiusaajani, kohteli minua yhtä huonosti. Kiusaajistani pahimmalla näyttää olevan Keski-Suomessa elämä mallillaan, pikkupomo, hemmotellut itsensä kanssa samaa sukupuolta olevat jälkeläisensä tärviölle. Sama meininki muiden arvostelussa on jutuissaan. Nämä näkyy somesta. Osa kiusaajistani hädin tuskin käynyt ammattikoulun ja on sen mukaisissa töissä. Eräällä kiusaajalla on itseaiheutettu aivovaurio ja hän näyttää päästelevän mielenkiintoisia kommentteja sivuillaan, joista pari on päässyt näytille eräälle nuorten miesten suosimalle pilkkasivustolle. 

Mikäs tässä on ollessa. Elämä alkoi hymyillä siinä 20 v.

Yksi ja toinen on tunnustanut, ettei pitänyt luokkamme pkiaisista.

En. Hetkeäkään en ole taistellut. Silti minulla on erittäin hyvä elämä.

Tuollaisesta taisteluretoriikasta kannattaa luopua ensimmäisenä. Se vaan uhriuttaa ihmistä. Elämä ei muut sillä että leikkii marttyyriä.

Sitä en tiedä mitä kiusaajille kuuluu enkä oikein käsitä mitä tekisin sillä tiedolla? Ne ihmiset eivät kuulu elämääni enää mitenkään.

Ihan hyvin on mennyt. Olen DI, hyväpalkkaisessa työssä. Tosin olen sinkku, yhtään pitempää suhdetta ei ole ollut. Nyt on kyllä ihan mukava tilanne fwb-kamun kanssa, tosin asutaan aika kaukana, joten nähdään turhan harvoin. 

Pahin kiusaajani yläasteelta ei tullut lukioon, ja hukkui kännissä, kun olimme 17-vuotiaita.

M 44

Oikein hyvin pärjään, ei ole tarvinnut taistellakaan. Yliopistoon pääsin ensi yrittämällä, valmistumisen jälkeen tosin roikuin pätkätöissä useamman vuoden, ennen kuin tärppäsi oman alan vakityö. Opiskelujen tiimellyksessä löytyi hyvä mies, joka on rinnalla edelleen. Olemme lapsettomia yhteisestä päätöksestä. Nautin elämästäni! Ainakin yksi kiusaajistani tappoi itsensä parikymppisenä, muista ei ole tietoa, eikä kiinnostakaan. 

Kyllä, ja osin saan kiittää siitä kiusaajiani. He pakottivat minut pärjäämään yksin, olemaan välittämättä siitä mitä muut ajattelee, kovettamaan itseäni. Nämä ominaisuudet on olleet erittäin hyödyllisiä elämässä ja uralla. 

Minua kiusattiin koko ala- ja yläaste, mutta ihan muutamassa vuodessa opin jo etten välitä paskaakaan sen apinalauman kiusaamisesta tai heidän seurastaan. Kiusaaminen ei siis mitenkään murentanut itsetuntoani tai minua muutenkaan.