kavereiden puute

Mulla on ihana mies ja ihana lapsi ja riittävän hyvä koti. Mutta terveyttä on vähemmän, olen jo työkyvyttömyyseläkkeellä. Muutettiin jo 9 vuotta sitten toiselle isolle paikkakunnalle ja en ole löytänyt täältä yhtään kaveria. Tai no, pari olen löytänyt, mutta selvästikään he eivät halua olla kovinkaan usein tekemisissä. Heillä on omat kiireet ja paljon omia kavereita ja kuka haluaa nähdä vaivaa liikuntaesteisen vuoksi? Ei kukaan.

En pysty enää lenkkeilemään enkä jaksa käydä kahviloissa enkä pysty käyttämään julkisia saati en jaksa enää jotain työväenopiston ryhmiä. Olisinhan toki töissä jos pystyisin noihin hommiin. Yritän jutella naapureiden kanssa ja tytön koulukavereiden vanhempien kanssa, mutta täällä Hämeessä ihmiset eivät edes kutsu kotiin kahville vaikka juttelisivatkin vartin oven suussa.

Sanoisin, että olen ihan keskiverto luonteeltani. Minulla on huonot ja hyvät ominaisuuteni, mutta en ole ilkeä tai pahantahtoinen. Puhelias olen, kun olen idempää Suomea tullut ja se tuntuu olevan antiteesi täällä Hämeessä, kahdesti jo minulle sanottu siitä, että ei saisi neuvoa. Mutta kun se mikä täällä on neuvomista on idässä normaalia jutustelua. Vaikkea sitä on keski-ikäisenä muuttaa itseään. Kaverit jäivät sinne ja välimatka on niin pitkä, ettei heitä näe kuin ehkä kerran vuodessa. Tuntuu, että kaikki ne ominaisuudet mitkä idempänä olivat hyviä ominaisuuksia ovat täällä negatiivisia.

Se yksi kaveri, joka on käynyt meillä kuitenkin monta kertaa ei ole enää pariin vuoteen kutsunut kertaakaan kylään, vaikka silloin kun hänellä on ongelmia hän edelleen soittaa minulle ja kysyy neuvoa ja tarvitsee tukea. Mutta siihen se jää. Kiva katsella kun fbssä kuvia kuinka käy kavereidensa kanssa siellä ja täällä, mutta minua ei ole koskaan kutsuttu mukaan. Eli ei taida sekään oikein kaveri olla :(

No, pitää tyytyä siihen, että on hyvä parisuhde ja ihana lapsi, että mitä sitä turhaan valittaa.

Joskus tekisi hyvää lukea, että en ole ainoa, joka on tällaisessa tilanteessa.