Mielen vanki

Onko täällä ihmisiä, jotka voivat samaistua yksinäisyyteen?

Olen 31 vuotias mies, jolla näyttää perusasiat olevan kunnossa, mutta monet eivät tiedä tai tunnu tunnustavan vaikka tietäisivätkin mitä pinnan alla on.

Olen naimisissa, lapsia löytyy, joten luulisi ettei yksinäisyys tulisi edes kysymykseen tässä vaiheessa..

Kuitenkin olen enemmän kuin yksinäinen, "kaveripiiri" hävisi heti kun lopetin juomisen ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, koska en halunnut enään mokailla tai saada ongelmia itselleni (ei alko oikein sopinut)

Tuntui oudolta pudota 200 yhteystiedon porukasta, nykyiseen ~26, joista suurinosa on perhettä/sukua.

Jäljelle jäivät 4 kaveria, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, mutta vain yhteisen mielenkiinnon, videopelien pelaamisen ansiosta.

Jos kahville pyydän niin aina on jotain, ettei kerkeä. Jos haluan nähdä onnistuu vain mikäli itse liikun heidän luokseen ja sekin on yleensä lyhyehkö kahvi / tupakka hetki.

Juomaan tunnutaan kysyvän lähes joka viikonloppu, mutta tuntuu lähinnä "vittuilulta" kun tietävät etten juo, enkä ainoana selväpäisenä jaksaisi istua baarissa.

Vaimo ja lapset, kun ovat kotona en koe näitä tunteita niin voimakkaina, mutta vaimon ja lasten ollessa muualla alkaa tuntua erittäin ahdistavalta ja yksinäiseltä, asunnon seinät alkavat lähestyä ja kävelen usein levottomana edestakaisin asunnossa ja yritän keksiä tekemistä, usein päädyn kuuntelemaan musiikkia tai pelaamaan jotain peliä, mutta en pysty keskittymään yhtä hyvin, kun ympärillä vallitsee vain täydellinen hiljaisuus ja päädyn usein vain sohvalla makaamaan siihen asti että perhe saapuu kotiin.

Monet miettivät varmasti miksi en lähtisi ulos tai vaikka kaupoille kiertämään?

Tästä tulemme otsikon aiheeseen, minulle diagnosoitiin 20 vuotiaana, vakava ahdistuneisuushäiriö ja tästä johtuen ulos lähteminen on useasti lähes mahdottomuus, monesti mietin jo mitä kaikkea voisin tehdä ja kuitenkin ovella tulee stoppi, en pysty poistumaan ja päädyn takaisin samaan noidankehään.

Vaimo onnistuu usein pakottamaan hänen ja lasten kanssa ulos, mutta ulkona usein odotan enemmän sitä että pääsen takaisin kotiin omaan turvalliseen kuplaani.

Pelatessa olen täysin erilainen ihminen, kuin muuten. Olen pelatessa itsevarma ja varmasti vähän ylimielinen, nauran paljon, kommunikoin paljon.

Mutta tämä ei päde enään ns. todellisuudessa, olen menettänyt itsevarmuuteni, itseluottamuksen ja kyseenalaistan itseäni hyvin paljon, en hymyile enkä juurikaan naura.

Olen käynyt keskustelemassa asiasta ja aina samat neuvot; mene ulos, pakota itsesi tekemään asioita, mutta ei mitään konkreettisia neuvoja MITEN.

Tulen parhaiten naisten kanssa toimeen johtuen heidän kyvystään asettua toisen asemaan ja tukea ja antaa neuvoja, miehiäkin on varmasti paljon, mutta omasta kokemuksesta usein vain tokaistaan "kyllä se siitä".

Kuitenkin nykymaailma tuntuu olevan niin synkkä ettei pysty edes ystävystymään kenenkään kanssa, koska oletetaan että haluat jotain.

Vaimo yrittää tukea parhaansa mukaan, mutta ei aina ymmärrä miten vaikea tämä tilanne oikeasti on minulle ja usein kysyykin miksi en hymyile tai naura samallailla kuin pelatessani ja häämatkallamme kreikassa näki aivan eri ihmisen ja kaipaa tätä ihmistä.

Kreikassa ollessamme nauroin paljon ja vitsailin ja koin olevani hyvä aviomies, kuitenkin kotiin palattuamme vajosin takaisin samaan pimeyteen enkä pääse tästä pois, en ainakaan yksin.

Mielelläni tutustuisin uusiin ihmisiin ja sen takia neljä päivää mietittyäni päätin vihdoinkin kirjoittaa tänne ja katsoa mitä tästäkin seuraa.