Tykkäätkö jos terapeuttisi puhuu omia asioitaan?

En tykkää. En myöskään esim. tykkää että opettaja vanhempainvartissa tai -illoissa puhuu omasta lapsestaan.

Ei ärsytä jos liittyy ”aiheeseen”.

Minun terapeutti tuo harvakseltaan keskusteluun jonkun oman kokemuksen / havainnon ja se on yhdeksän kertaa kymmenestä ollut hyvinkin sopiva lisäys aiheeseen. Se tuntuu hyvältä, terapiasuhde on toimiva ja tällainen tuntuu jotenkin tekevän meistä tasavertaisemmat.

Edellinen jonka kanssa kävin läpi terapian 2000-luvun alussa ei kertonut koskaan mitään, hän päinvastoin kysyi minulta millainen mielikuva minulle on hänestä syntynyt kuten onko lapsia jne. Esitin arvaukseni mutta hän ei sitten kertonut arvasinko oikein vai väärin. Jäi vähän hassu olo.

En tykkää, eikä se ole oikein. Olen maksava asiakas, minun ajallani puhutaan vain MINUSTA!

Tykkään, koska se tekee terapeutista inhimillisen. En haluaisi puhua millekään persoonattomalle nukelle.

En tykkää. Ei terapeutin tarvitse olla mikään ystäväni. 

En tykkää. Tulee tunne, että hän terapoi itseään, kun kuuntelen myötätuntoisesti hänen avioerostaan, lapsistaan, lemmikistään ja jopa muista asiakkaistaan. Minusta terapeutin pitää osata tehdä raja rooliensa välille. Ei asiakas ole ystävä, jolle voi pulista niitä näitä. Myöskään terapeutin terveys huolet eivät kuulu asiakkaan harteille. Itselle kävi niin, että lopulta tiesin enemmän terapeutin elämästä kuin hän minun ja kuka sen lystin maksoi!

Minä tykkäsin kyllä jos joskus harvoin joku jotain kertoi. En käynyt ns. vapaaehtoisesti enkä tykännyt ollenkaan puhua asioistani jollekin vieraalle joka kuuntelee vain koska saa siitä palkan, enkä kokenut siitä hyötyväni.

Enemmän olisi varmaan ollut iloa jos olisi kokenut jotenkin olevansa tasavertaisempi.